Kentuckyn halki West Virginiaan

Lauantaiaamuna 30.5. Moonikalle annettiin ajo-ohjeet Charlestoniin West Virginiassa. Ajomatkaa liki 400 km, puikoissa Johanna ja pelkääjän paikalla Helena (jk. ei tarvinnut pelätä)

Alkukilometrit ulos Louisvillestä ajettiin moottoritietä, mutta heti kun vain oli mahdollista siirryimme pienemmille teille. Moonikaa ratkaisumme ei tietenkään miellyttänyt, vaan hän jaksoi kehottaa meitä kääntymään vasemmalle ja sitten oikealle löytääksemme takaisin motarille. Ha-haa, emmepä uskoneet.

Pikkuteillä nopeusrajoitus on vähän alhaisempi, mutta siellä on vähemmän liikennettä ja kaiken lisäksi tiet ovat paremmassa kunnossa. Moottoritiet ovat paikkapaikoin semmosta pottupeltoa, että kaksoisleuka saa kyytiä tärinästä.

Sivummalla kulkevilla teillä tullaan aina tuon tuostakin pieniin perinteisiin kyliin ja kaupunkeihin. Se tuo lisävariä matkantekoon.

Pysähdyimme yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle Georgetowniin keskisessä Kentuckyssa. Ihastuttava pikkukaupunki, jossa on tarvittavat pari katua ristissä, mutta silti kaikki palvelut saatavilla. Ja löytyi kaiken lisäksi Galvin's -niminen lounasravintola, jossa saimme siirrettyä näläntunnetta tuonnemmaksi.



Maisema on muuttunut totaalisesti sitten roadtripin alkupään. Länsiosien karuista aavikkomaisemista ollaan tultu vehreille, kumpuileville alueille. Silmä lepää.


Tänään soitettiin puolimatkan puhelut sekä kuusamolaisille että temmesläisille. Soitin myös Hirvelän Anulle, joka on töissä hevostilalla Paris-nimisen kaupungin lähellä. Anu on ollut täällä jo syksystä 2007 saakka ja hyvin on kuulemma viihtynyt. Hänellä oli tänään vapaapäivä ja oli lähtenyt Lexingtoniin, joten emme voineet tavata edes ohimennen.

Parisin paikkeilla olikin todella valtavan kokoisia rancheja yksi toisensa perään. Mietittiin, että tällaisessa paikassa se Anukin työnsä tekee.



Iloisiin kuulemiin!

Louisville, Kentucky

Perjantaina 29.5. oli aika tutustua pohjoisimman etelävaltion Kentuckyn suurimpaan kaupunkiin Louisvilleen, jonka alueella asuu 7-800000 asukasta. Pääosa väestöstä näyttäisi olevan tummaihoisia. Louisville on kuitenkin ensimmäinen erilainen amerikkalainen kaupunki, sillä täällä näkee käveleviä ihmisiä ja kaduilla on muutakin toimintaa ja elämää kuin pelkkää autoilua. Vähän sellainen etelän meininki.

Sää on ollut tänään hieno, aurinkoinen ja myös ensimmäisen kerran ei-niin-hiostavan kuuma, vaan sopiva pohjoismaiselle vartalolle.

Suomen kieli on saanut myös tänään osansa. Pojat kävivät ostamassa kävelyjuomaa, joka on rehellisesti sanottuna joko vettä tai korkeintaan omenamehua. Kaupan myyjäherra oli ihan kätellyt nämä vieraahkolla aksentilla puhuvat asiakkaansa! Tämä on americanaa!

Päiväohjelmamme pääpointti oli vierailu Louisvillen suuren pojan Muhammed Alin nimeä kantavassa museossa tai näyttelyssä - miksi sitä sitten kutsuttaneenkaan. Todella mielenkiintoinen paikka. Alin elämää ja uraa valotettiin todella tyylikkäästi ja antaumuksella. Muhammed Ali asuu edelleen Louisvillessä ja voi niin hyvin kuin sairaudestaan (Parkinsonin tauti) kärsivä voi voida.

Tessuttelimme tänään aika pitkän lenkin, likimain kolme tuntia eli päivän liikunta-annos tuli täyteen. Mikäpä tuolla on kulkiessa, kun on hyvä ilma.

Nyt on siestan aika, mutta illalla aiomme käydä vielä uusintakierroksella ytimessä. Meidän pitää vielä illan mittaan päättää seuraavasta kohteesta ja varata majoitus sinne.

See you!

Iloiset vesselipoijat sadekelin renkailla

Heti St Lousista lähdettyämme ylitimme Mississippi-joen ja olimme Illinoisin puolelle.

Ajoimme hetken aikaa moottoritietä , mutta maisemien puutteessa päätimme kääntyä navigaattori-Moonikan määräyksistä huolimatta vähän sivummalle valtaväylistä Indianan puolelle . Maisemat olivat aikalailla varsinaissuomalaiset eli vehreät ja kumpuilevat. Säätila vaihtui tosi nopeaan. Toisessa kohtaa satoi vettä saavista kaatamalla ja toisessa kohtaa oli rutikuivaa. Paikalliset pekkapuodat olivatkin kyllä ennustaneet niin! Vain Amerikassa voi tapahtua tällä tavalla.

Antti kruisaili onnistuneesti sadekelissä tai oikeammin rankkasateessa meidät Muhammed Alin synnyin- ja nykyiseen asuinkaupunkiin. Iloiset vesselipoijat -nimitys tulee siitä, että etupenkillä ei ollut taaskaan hetken hiljaisuutta. Sekä kuski että apukuski papattavat koko ajan kuin papupata ja keksivät (omasta mielestään) naurettavia juttuja, joille sitten hörisevät ihan mahdottomasti. Ehkä kuvan mainarivarustus olisi ollut paikallaan, jos rankkasade olisi vielä voimistunut!

Olemme edenneet nyt kahden pysähdyksen taktiikallan eli viivymme kohteessamme vähintäänkin kaksi yötä.
Louisville vaikuttaa varsin eloisalle kaupungille verrattuna aiempiin vastaaviin kohteisiin. Täällä voisi ihminen viihtyä.
Asiasta kukkaruukkuun, joka kylässä, joissa ollaan jalkauduttu, ollaan herätetty aitoa!!! mielenkiintoa murteellamme. MUTTA, amerikkalaiset ovat todella haltiossaan kuullessaan Suomesta, vaikkei heidän maantiteteellinen osaaminen riitäkään paikantamaan Suomea Idahon ja Indianan väliin. Kaikki meitä ihastelleet ihmiset ovat olleet aidosti kiinnostuneita tripistämme ja toivottaneet meille hyvää matkaa. Suomi ja Eurooppa on edelleen jossakin far away.

Amerikassa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Täällä on maailman surin ketsuppipurkki, suurin mansikka ja paljon muuta. Täällä on myös maailman lihavimmat ihmiset, suurimmat hampurilaiset, leveimmät tiet ja paljon muuta suurta kuten rekat.

Kuka meistä on alle 25 vuotta?

Tervehdys edelleenkin St Louisista Missourista. Tänään torstaina matka jatkuu Illinoisin ja Indianan läpi just ja just Kentuckyn rajalle Louisvilleen, joka on oletettavasti Muhammed Alin (aik. Cassius Clay) koti- tai syntymäkaupunki. Nissan Roguen ohjaksiin istuu BabyBoy Antti ja kartanlukijana Ironman Markku. Onneksi niillä on Moonika tukena.

Sää täällä Saint Louisissa on ollut todella vaihteleva. Eilenkin paistoi melkein koko päivän aurinko, mutta illalla oli tosi kova ukkonen ja vettä tuli taivaan täydeltä. Toissapäivänä oli enemmänkin kuurottaisia sadekuurona ja koska meillä ei ole sateensuojaa, niin me kökötimme puskajusseina puun alla sen aikaa, että sade lakkasi.
Lämpötila on puolipilvisestä huolimatta, mutta ehkä juuri ukkostamisen takia aika korkea ja nahkea, tottakai.

Eilen kävimme tutustumassa Budweiserin panimoon. Kävelimme hotellilta tunnin, osallistuimme kiertokäyntiin ja kävelimme takaisin. Siis me reippailemme.

Lopuksi vielä tuohon otsikon arvoitukseen. Täällä on semmoinen meininki, että jos yksikään seurueesta näyttää alle 25-vuotiaalta, niin kaikilta kysytään henkkarit. Pariin otteeseen meiltä on kysytty paperit! Minultakin. Mietimme, että kuka meistä on oikeasti alaikäisen näköinen vai olisiko tiedustelun taustalla se, että minä näytän niin vanhalle, jonka vuoksi muilta pitää tarkistaa täysikäisyys!

Helena

St Louis, Missouri

Tiistaina 26.5. ajoimme aamutuimaan Mississippi-joen rannalla sijaitsevaan St Louisiin. Helena suoriutui kaupunkiin ajosta moitteetta kiitos Moonikan ja apukuskina olleen Johannan. Takapenkinräpätykseltä ei tietenkään voinut välttyä.

St Louis on suomalaisittain melkoisen kiinnostava kaupunki, sillä kaupungin maamerkkinä oleva Gateway Arch eli portti länteen (meidän tapauksessa portti itään) on Eliel Saarisen pojan Eero Saarisen suunnittelema huikea rakennelma (kuva ohessa). Kaaren korkeimpaan kohtaan pääsee hissillä, joka ei sovi ahtaan paikan kammoiselle. Näkymät korkealta ovat upeat.

St Louis on miljoonakaupunki, muttei missään tapauksessa mikään turistipaikka. Varsinainen ydin on businesskeskusta ja tavallisten ihmisten elämää pitää etsiä keskustan laitamilta.

Kaupunki sijaitsee todellakin Mississippi-joen rannalla ja toisella puolella jokea onkin jo Illinoisin osavaltio. Joki on leveä ja vesi näyttää mutaiselle.

Väestö on alkanut muuttua Kalifornian ja muiden läntisten osavaltioiden latinovoittoisesta porukasta tummanpuhuvaksi. Majapaikkamme (Hampton Inn) irkkupubin tsekkiläissyntyinen tarjoilija sanoi, että St Louisissa ei ole suotavaa liikkua jalan pimeän aikaan.

Tänään keskiviikkona päiväohjelmaamme kuuluu vierailu Budweiserin panimolla sekä Forest Parkissa, joka on kuulemma jopa New Yorkin Keskuspuistoa suurempi vihreä keidas.

Matka on loppuviikosta puolivälissä ajallisesti, mutta matkassa mitattuna olemme kulkeneet jo lähes 2/3 reissusta. Mutta vielä on matkaa jäljellä ja hyvä niin.

Kaikki on sujunut hyvin, jopa yhteispeli.

Terveisiä!

Memorial Day

Tänään maanantaina 25.5. täällä vietetään Memorial Daytä, joka juontaa juurensa jo vuodesta 1868. Memorial Daytä vietetään sotapalveluksessa kuolleiden amerikkalaisten kunniaksi. Käytännössä päivä tarkoittaa yleistä vapaapäivää ja samalla myös sitä, että turistille mikään paikka ei ole auki.
Ajoimme Emporiasta Kansasista Jefferson Cityyn Missouriin eli pysyimme edelleen preerialla. Maisemat olivat aika lailla suomalaiset jopa sen vuoksi, että satoi vettä.

Hotelliin majoittumisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan osavaltion pääkaupungin nähtävyyksiin, joita löytyi tasan yksi = Capitol. Meidän neljän lisäksi tässä liki aavekaupungissa oli liikkeellä yksi viiden hengen seurue sekä yksi paikallinen "vanttuunpurija". Ja kuten sanottua, mikään paikka ei ollut auki, ei edes tämän hotellin ravintola. Kaipa nämä ihmiset ajattelevat, että turisti pärjää ruoatta yhden päivän. Onneksemme keksimme Subwayn.

Amerikkalaisten älykkyysosamäärä ei vakuuta.
Kirjautuessamme Markku näytti ajokorttiaan siksi, että nimi tulee oikein. Täti tiskillä kysyi, että "onhan se tämä ensimmäinen rivi tässä?". Joo, joo.
Minä rupesin huoneessa kirjautumaan nettiin, johon tarvittiin huoneen numero ja asiakkaan sukunimi. Kirjoitin 323 ja T---inen. En päässyt läpi. Toistin asian kolmeen neljään kertaan.
Sitten piti soittaa respaan. Täti-ihminen tiskiltä sanoi, että olemme kirjautuneet nimellä Korkort. Toistin, että todellako Korkort. Kyllä. No, niillä tiedoin pääsin läpi. Ihmettelin vain, että kenen ihmeen nimellä me täällä ollaan.

Vastaus arvoitukseen tulee tässä: se nainen kirjasi meidät sisään nimellä Ajokortti Körkort!!!!! Sehän lukee ekalla rivillä ajokortissa ja täällä tietenkin ilman öön pisteitä. ---- ja nyt saa nauraa.

Helena

Namikaattori Moonika

Oivallinen matkantekomme apu eli navigaattori eli gps on kastettu Moonikaksi ja tietenkin apparaattia puhutellaan kaiken lisäksi namikaattoriksi.
Sitä ollaan ihmetelty, että mistähän se aina tietää, että missä me ollaan. Osaa piirtää heti kaikki tiet ja rautatiet ynnä muut ruudulle. Ja kahdeksan sadan metrin JÄLKEN käänny oikealle tai vasemmalle, se on tullut tutuksi.
Olemme kahtena viimeisenä päivänä huijanneet Moonikaa ja ajaneet paperikartan mukaisesti eri reittiä ja siitä se ei oikein tykkää. Tänäkin aamuna rupesi hokemaan, että käännypä nyt oikealle jokaisessa kujansuussa. Melkoisia rallipolkuja oltaisiin taivallettu, jos Moonikaa olisi ollut uskominen.
Joskus Moonika rupeaa mököttämään, ei puhu mitään.

Tänään sunnuntaina Johanna luotsasi meidät Garden Citystä itäiseen Kansasiin Emporiaan - ei varmaan sano mitään, mutta ei huolta, ei se sano meillekään mitään. Matkaa kertyi kaikkiaan noin 400 km ja mikä mahtavinta Johanna teki elämänsä ensimmäisen ohituksen!!! Amerikassa!!! Taputimme kaikki - paitsi kuski.
Itä-Kansasin maisemat ovat edelleen tasaisia, tosin vähän kumpuilevampia kuin lännessä, mutta huomattavasti vehreämpiä. Aivan mahdottoman suuria maatiloja ja viljelyksiä - siellä saisi ajaa eräänkin kerran haravakoneella saran päästä toiseen.

Huomenna maanantaina 25.5. on Memorial Day, joka on yleinen vapaapäivä. Markun ajovuorolla siirrymme Missouriin, mutta ei vielä St Louisiin asti, vaan suunnitelmien mukaan stoppaamme vielä osavaltion pääkaupungissa Jefferson Cityssä.

Terveisiä auringonkukkaosavaltiosta (Sunflower State).

Kansasia silmän kantamattomiin

Alkumatka on ollut maisemiltaan vuoristoista ja karuakin, mutta Coloradon kaakkoisosissa näkymät alkoivat jo vaihtua odotetusti tasaiseksi ja täällä Kansasin puolella pienikin töyssy tiessä on melkoinen kukkula. Melkein luotisuoria teitä pelto?aukeiden keskellä. Tasaisin välimatkoin tien varrella on kylä Granada, Holly, Syracuse, Deerfield ja kylä tarkoittaa muutamaa taloa, mahdollisesti bensis eikä paljon muuta. Kansasia ei pidetä mitenkään viehätysvoimaisena osavaltiona, mutta meidän mielestä ihan kokemisen arvoinen paikka.
Roadtripillämme vietämme ainakin kaksi yötä Kansasissa; eka yö täällä Garden Cityssä uudenkarheessa Hampton Inn -hotellissa. Sunnuntain siirtymää ei olla vielä määritelty, mutta jotakuinkin 275 mailin päähän tähdätään, joka tarkoittaa, että silloin ollaan itä-Kansasissa.

Matkantekoon liittyvää kuvamateriaalia liitetään tähän tekstiin jahka kameran akku latautuu. (Toim.huom. nyt on akku latautunut - ja kirjoittaja myös, joten kuvat on voitu siirtää verkkoon).































Terveisiä lukijoille ja muille tutuille!


















p.s. tässä on kyseessä todellinen hätätapaus, ei Coloradon lakien rikkominen

Arizonasta Coloradoon

Perjantaiaamuna oli aikainen herätys, koska tiedossa oli pitkähkö ajomatka. Eka pysähdys oli Four Cornersissa eli paikassa, jossa neljä osavaltiota (Arizona, Utah, Colorado ja New Mexico) ovat nurkittain. Siellä oli mahdollista seistä/maata/olla miten haluaa kaikkien osavaltioiden alueella yhtäaikaa. Veljesblogissa on tietysti naurettavin versio tästä seisakkeesta. Tässä vain tällainen puolivallaton malli.


Matka jatkui Kalliovuorten maisemissa kohti Durangoa, joka on viehättävä pieni kaupunki, jossa on vielä viehättävämpi vanha kaupunki. Lounastimme siellä. Colorado on kuuluisa pienpanimoistaan ja niitä on tietenkin myös Durangossa. Pojat nauttivat olutta ja Johanna alkoholintonta Rootbeeriä, joka maistui ihan yskänlääkkeelle. Kuskille tarjoiltiin vain kokista.


Durangon jälkeen maisemat vaihtuivat karuista ja kivisistä jylhiin ja metsäisiin vuoristomaisemiin. Todella upeaa silmänruokaa. Tie kiemurteli aina vaan ylemmäs ja ylemmäs ja vuorten varjoisilla puolilla oli vielä lunta eikä puissa ollut kunnolla lehtiä. Jotensakin alppimaisemat, mutta silti vaikuttavammat. Korkeimillaan käytiin kolmessa kilometrissä.
Majoituimme South Fork -nimiseen kylään, joka on pienempi kuin Vuolijoki tai Temmes. Majapaikan ystävällinen herramies kertoi, että sille alueelle tulee ensimmäisenä lumi ja myös kestää pisimpään. Nyt oli kuulemma sesonkien välinen aika, jolloin heillä on vieraana vain helsinkiläisiä!!! Se pitikin paikkansa.

Illastimme paikallisessa Hungry Loggerissa, jossa meille sattui tarjoilijaksi harjoittelijatyttönen, joka päätyönä oli käydä pyytelemässä anteeksi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä.

Amerikkalaisilla on erinomainen tapa kaivaa esille vieraan alkuperä. Kuten jo aiemmin on tullut kerrottua, niin palveluasenne on täällä paikallaan. Liekö tippien tai muun toivossa, mutta kyllä muistavat käydä kyselemässä, että miten menee ja onko kaikki hyvin ja maistuuko ruoka ja vielä paremmaksi varmuudeksi, että onhan kaikki varmasti reilassa. Jossakin vaiheessa sitten - viimeistään juuri ennen poistumista - kysytään, että mistäs se tämä seurue oikeastaan onkaan kotoisin? Heittävät tekosyyksi, että tuo murre kuulostaa niin ihmeelliselle tai muuta läpinäkyvää.

Yhdestäkään lounas-, kahvi- tai muusta paikasta ei olla päästy ulos tekemättä selkoa sukujuurista. Yleensä siihen liittyy myös taivastelua siitä, että tehdään tällaista matkaa ja että ollaan niin kaukana kotoa. Parasta oli Hungry Loggerin tarjoilijan veikkaus Suomen sijainnista: Uudessa Seelannissa!
Yhdellä kertaa koko lounaskuppila hiljeni kuulemaan vastaustamme, kun omistajarouva oli heittänyt kysymyksen "where are you guys from?" ilmaan. Melkein kädestä pitäen kiiteltiin, että kävimme syömässä hänen kuppilassaan.

Seuraavaksi siirryimme Kansasiin.

Inkkareita ja länkkäreita

Tänään helatorstaina roadtripimme kohteena oli Monument Valley. Lähdimme majapaikastamme Kayentasta (AZ) aamulla aikaisin Utahiin päin. Maisemat olivat todellakin ensinnäkin vaihtelevat ja toiseksi sellaiset, että niitä on vaikea kuvailla sanoin.

Monument Valleyn olemattoman :) Visitor Centerin ympärillä teimme 17 mailin mittaisen kiertoajelun omalla autolla. Onhan se ihme miten tämä pallo on muotoutunut, toisessa kohtaa on tasankoa silmän kantamattomiin ja kohta taas mielettömiä kivilohkareita tai jotakin muuta aivan ihmeellistä.

Jatkoimme matkaa Mexican Hatiin (kuva alla) ja vielä edelleen Bluffiin Utahin puolelle. Ajomatkaa kertyi tälle päivälle kaikkiaan noin 160 mailia.

Autossa pelataan jos jonkinlaista peliä - toisinaan pitää tunnistaa hyräilemällä esitetty biisi ja osata luetella amerikkalaiset osavaltiot, pojat ovat arvanneet vastaantulevien autojen väriä ja laskeneet rekkojen määrää. Yhtenä päivänä piti esittää eri eläimien ääniä ja tutuiksi tulivat sekä juottovasikka että saksanpaimenkoira satakielestä puhumattakaan.

Onpa meillä ollut hauskaa. Hehe.

Miksi otsikko on "Inkkareita ja länkkäreitä", johtuu siitä, että olemme parhaillaan Navajo-intiaanien mailla ja tosiasiassa melkein kaikki turisteja lukuunottamatta ovat intiaaneja. Aluella ei myydä alkoholia eikä sitä ole mahdollista ostaa ravintolastakaan, niinpä ylenmääräiset ralattelut ovat jääneet nyt vähän vähemmälle. Hyvä niin. Länkkäreiden mainitseminen on sen vuoksi paikallaan, että täällä on filmattu paljon westernejä. Varmaan Johnny Wayne on ratsastanut näissä maisemissa useaan otteeseen.

Perjantaiaamuna lähdemme etenemään idemmäksi ja seuraava osavaltio on Colorado.

Iloisiin kuulemiin!

Sedonasta Monument Valleyyn

Keskiviikkona nautimme Days Innin herkullisen mannermaisen aamiaisen (kahvia, mehua, viinereitä, bageleita ja onneksi myös omenoista ja banaaneja). Heti sen jälkeen siirryimme Sedonan keskustan (uptown - ei downtown) liepeillä olevalle Vortex-alueelle. Vortex tarkoittaa Sedonassa energisoivia magneettikenttiä. Alueella on tarjolla paljon erilaisia luonnonparantamiseen liittyviä hoitoja. Meihin ei tämä spiritismi saanut otetta. Toistaiseksi.

Mutta maisemathan olivat oikeasti mykistäviä. Valokuviin ei saa taltioitua sitä tunnelmaa eikä omaa näkemäänsä voi pukea sanoiksi. Awesome sanoisi amerikkalainen.

Kävin ostamassa Mikalle lupaamani HD-t-paidan, jonka selkäpuolesta ohessa kuva.

Tänään oli Johannan vuoro ajaa. Alkuparahtelujen ja koko matkustamon antamien neuvojen jälkeen olimme onnellisesti ja TOSI turvallisesti tien päällä. Johanna ajaa nopeusrajoitusten mukaan toisin kuin eräät.

Tämän päivän etappina oli jo moneen kertaan mainittu Monument Valley koillisessa Arizonassa. Paikka on tuttu niille, jotka ovat seuranneet Amazing Racea. Tämä on vähän samanlainen paikka kuin Sedona, mutta mielestäni laajemmalla alueella. Tutustumme kohteeseen paremmin helatorstaina.

Matkalla oli jälleen kerran niin uskomattomia maisemia, että oksat pois. Toisaalta maisema vaihtuu yllättävän nopeasti täydellisestä erämaasta viheriöiväksi alangoksi ja päinvastoin.

Tämänpäiväinen lounas nautittiin Gray Mountain -nimisessä Navajo-intiaanikylässä, jossa oli tien toisella puolella ruokakauppahuoltoasemayhdistelmä ja toisella puolella ravintolamatkamuistomyymälä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli amerikkalaiseen tyyliin riittämiin. Sellaisia pieniä snackseja ei kai edes tunneta täällä.

Majoitumme Kayentassa, joka noudattelee samaa linjaa Gray Mountainin kanssa. Tämä Holiday Inn-hotelli plus joku toinen majapaikka, Mäkkäri, pieni ostoskeskus ja siinäpä se. Mutta eihän me ole tultu tänne shoppailemaan.

Palataan linjoille helatorstaina Ameriikan aikaa.

Hoover Dam Nevada/Arizona ja Sedona, Arizona

Vegasin vilkkuvaloista lähdimme kohti Arizonan osavaltiota, mutta pysähdyimme rajapyykillä eli Hooverin padolla (Hoover Dam) ihastelemaan insinööritaidon luomuksia. Sanoinkuvaamattoman ihasteltavaa nähtävää. Valtavia rakennelmia äärimmäisissä maisemissa. Tälläkin hetkellä siellä pykätään jotakin siltaa, joka ylittää patokuilun - siis se on korkealla. Tulipahan mieleen, ettei tullut tsekattua mistään kuka vastaa sillanrakennustekniikasta - ettei vain olisi joku suomalainen osaaja.
Itseasiassa Hoover Dam sijaitsee Nevadan ja Arizonan rajalla, joten saatoimme siirtyä vaivattomasti uuteen osavaltioon. Samalla vaihtui myös kuski eli Antti pääsi "ponin" ohjaksiin apukuskinaan Helena (jota Antti vielä katuu!).
Matkalla kohti seuraavaa etappia eli Sedonaa, pysähdyimme Kingmanissa lounalle. Paikaksi valikoitui Lotta Lou's Cafe eikä se ollenkaan huono vaihtoehto ollutkaan. Periamerikkalainen kahvilan ja hampurilaisravintolan sekoitus, jossa oli sellaiset elokuvista tutut keinonahkapenkit looseissa ja kahvilan emäntä (joko Lotta tai Lou) oli taas ystävällisyydessään parasta A-luokkaa. Hänhän puhutteli kaikki kaksijalkaiset ohikulkijat potkukelkasta lähtien...
Meille oli kehuttu Sedonaa todella paljon. Flagstaffin jälkeen tie muuttui hyvin kuvaukselliseksi, joten saatoimme odottaa lupausten mukaisia näkymiä. Korkeimmillaan käytiin jotakuinkin kahdessa kilometrissä --- ja tie mutkitteli serpentiinimäisesti alaspäin kohti määränpäätä. Oi ja voi ja wau -huutoja kuului kaikilta istumilta. Välillä kyllä kuului myös, että "pölijä, kato nyt vähä mihin nää ajat!".
Saavuimme todella uskomattoman kauniiseen Sedonaan noin klo 17 paikallista aikaa ja majoittauduimme Days Inn -hotelliin, jossa oli taas kerran mielettömän hyvä palvelu.
Koska tänään oli Johannan synttärit menimme vastaanoton Lindan suosittelemaan Relics-ravintolaan parin korttelin päähän. Ja taas tuli herkkuja pöytään - ja Johannalle synttärin kunniaksi drinkkejä kynttilällä ja ilman.
Huomenna on aikainen herätys. Tsekkaamme aamutuimaan paikalliset nähtävyydet, mahdollisesti shoppailemme (mm. paikallisessa HD-kaupasssa HUOM! Mika) ja sitten kohti Monument Valleyta.

Iloisiin lukemisiin puolin ja toisin.

Las Vegas, Nevada

Ilta kasinokeskittymässä kului nopsaan ilmaan ihmeellisempiä ohjelmia. Nautimme drinksut Bellagio-kasinon "pikkusormipystyssä" baarissa, jonka jälkeen päätimme mennä buffet-illalliselle samassa paikassa. Näin jälkeenpäin ajatellen buffet on varsin järjetön keksintö. Syömistä ei yksinkertaisesti osaa lopettaa oikeassa kohdassa, siis silloin, kun vielä tuntuu hyvälle.

Niinpähän sitten raahasimme mahamme kotikasinolle, pelasimme muutamalla dollarilla ja Markku kävi vuoristoradassa, joka kulkee talon kattojen yläpuolella. Ei kuulemma huutanut yhtään.

Ilman lämpötila täällä Nevadassa on +40C ja jopa enemmän. Hiki nousi pintaan pienelläkin tepastelulla. Kaikissa sisätiloissa sen sijaan on niin voimakas ilmastointi, että lapaset olisivat tarpeen, jos pidemmän aikaa seisoskelee paikallaan.

Markku jaAntti aikovat mennä buffet-aamiaiselle! Minä en eikä Johannakaan. Kohta sen jälkeen Nissan Roguen keula kääntyy kohti Hoover Damia. Seuraava majapaikka on varattu Sedona-nimisestä paikasta. Suosittelen googlaamista. Kuvien ja kehujen perusteella sarjassamme "uskomattoman kauniita paikkoja".

Tänään 19.5. on Johannan syntymäpäivä. Hän täyttää kuudeksantoista. Onnea.

Maanjäristys

Eilen sunnuntaina saavuimme Pasadenaan Letician luokse. Hän oli varannut meille asuintalonsa eka kerroksessa olevan sviitin (kaksi makuuhuonetta kylpyhuoneilla, olohuone ja keittiönurkkaus) - upeeta. Tervetulomuodollisuuksien jälkeen jalkauduimme Old Pasadenaan. Onhan se täällä superystävällistä tuo palvelu. Yhdessä kaupassa myyjätär kuuli poikien pälättävän suureen ääneen ja niin vain uteliaisuus iski ja hänen piti tulla perässä varmistamaan, että ovatko he kenties portugalilaisia :)

Lounas syötiin italialaisessa ravintolassa.

Illalla Letician luokse tuli vanhat tuttumme Tracey, joka nimestään huolimatta on mies ja Chris, joka on nainen. Illalliseksi (lounaan ja illallisen välillä ehti kulua jopa kaksi tuntia) oli tarjolla herkkua, jos jonkinlaista. Pojat kertoivat kuolemattomia juttujaan, jotka me Johannan kanssa olemme NYT JO kuulleet sata kertaa.

Yhtäkkiä joku sanoi, että "tuliko tuo ääni jääpalakoneesta?" Ei, se ei tullut jääpalakoneesta, koska myös kattolamppu heilui ja takapuolen alla tuntui värähtelyä. Maanjäristys! Se ei ole ollenkaan tavatonta Los Angelesissa.

Aamulla tsekattiin uutisista, että järistys oli ollut 4,7 Richterin asteikolla ja keskus oli Long Beachillä, jossa talot ovat kärsineet hieman. Me pääsimme pelkällä säikähdyksellä.

Tänään maanantaiaamuna alkoi varsinainen roadtrip ja suuntana oli Las Vegas. Markku sompaili vanhana tekijänä meidät pois LA:sta ja jossakin tuolla erämaassa Helena istui kuljettajan paikalle eka kertaa Ameriikan mailla.

Tie LA:sta Vegasiin on suora, tylsä ja pääosin kaksikaistainen, mutta ympäröivät erämaamaisemat huikaisevia.

Päädyimme onnellisesti ilman yhtään sakkokierrosta majapaikkaamme eli New York New York -kasinon hotelliin.

Nyt lähdetään peippailemaan Stripille. Tavoitteena löytää joku ruokapaikka ja mahdollisesti myös pelaamme uhkapelejä (=yksikätistä).

Tämä tällä erää ja loput seuraavassa lähetyksessä.

Auringonpaistetta ilman ohutta yläpilveä

Lauantaipäivä alkoi Markun toivomuksesta taas quesadilloilla - salsa oli tällä erää astetta tulisempaa WAU ja mustalla kahvilla.

Ettei koko reissu menisi ruokapöydän ääressä istumiseksi, niinpä lähdimme koko joukko läheiseen puistoon reilulle tunnin lenkille. Rebeccan koira Sparkey oli myös liikunnan puutteessa, joten siellä oli tilaa hölkätä kieli pitkällä pitkin ja poikin. Lämpötila alkoi hilautua jo ennen puolta päivää kohti +30C astetta, joten olipa kelpo käyskennellä ja ihailla maisemia.

Kävelylenkin jälkeen vilvoittelimme talon uima-altaalla, josta oheinen kuva. Rebeccan mukaan olemme kuulemma niiiiiiiiin valkoisia. Jääköön arviointi lukijan tehtäväksi.

Barbequepöytä notkui meksikolaisista herkuista ja margaritat valmistuivat tuota pikaa (jano)juomaksi. Lentikentältä meidät hakenut Rebecca sveitsiläisine ystävineen (hän sai meiltä lisänimen paikallinen hippiäinen) liittyi myös barbequelle.

Elohopea nousi iltapäivän aikana jotakuinkin +36C -lukemiin eli hyvin tarkenee.

Seuraavaksi siirrymme vuorokaudeksi Pasadenaan ja maanantaiaamuna alkaa varsinainen roadtriposuus eli lähdemme pyrkimään kohti Las Vegasia.

Kommentteja odotellaan.

Perillä Kaliforniassa

Saavuimme eilen 14.5. Los Angelesin kentälle, jossa meitä oli vastassa Rebeccan assistentti Rebecca, nuori nätti tummaihoinen tyttö. Rebecca itse ei päässyt paikalle, koska oli Hollywoodissa mainoskuvauksissa Cindy Crawfordin kanssa. Rebecca oli raapustanut pahvilapulle Helenan nimen ja suomalaisen taikasanan perkele.

Seuraava rasti oli autonvuokraaminen. Täällähän palvelukulttuuri on huipussaan, joten Nissan Rogue järjestyi meille aikayksikön. Kylläpäs meillä on nyt hieno auto, valkoinen tilava menopeli.

Olimme matkustaneet kaikkiaan 24 tuntia, joten hetken seurustelun jälkeen joukkiomme siirtyi traileriin nukkumaan jo klo 21.30. Hetken seurusteluun kuului kyllä naurunremakkaa lähinaapurustollekin.

Suomen ja Kalifornian välinen aikaero on 10 tuntia, joten roppa kyllä osaa vaatia omansa. Aamuyöstä klo 4 paikkeilla majapaikassamme vietettiin yhteinen valveillolotunti, jonka jälkeen onneksi vielä nukahdimme pariksi tunniksi.

Rebecca loihti aamiaiseksi tulisia quesadilloja. HUH, kylläpäs röörit avautuivat.

Puoliltapäivin säädimme navigaattorin kohdeosoitteeksi Santa Monican. Siis lähdimme tien päälle omin avuinemme. Markku oli itseoikeutetusti kuskina ja Johanna co-pilotina. Takapenkki huolehti muusta huomauttelemisesta :)

Kävimme kastelemassa varpaamme Tyynessä Valtameressä Santa Monica Pierin lähellä. Sieltä ajaa karautettiin Venice Beachille ja päivän päätteksi Hermosa Beachille.

Matkanteko sujui kuskin puolesta hyvin, mutta muulla matkustamohenkilökunnalla tahtoi mennä neuvomisen, parahtelun ja varjojarruttelun puolelle. Juuri nyt kirjoitushetkellä Johanna antoi Markulle täydet pisteet ajamisesta. Kaistoja on välillä 4-8 yhteen suuntaan ja navigaattorin virolaisvaikutteinen naisääni kehottaa käyttämään tien oikeanpuoleisinta kaistaa, mutta pysyttelemään sen sijaan koko ajan vasemmalla :))

Sää täällä Kaliforniassa on kesäinen. Lämpötila oli tänään aamulla +17C, mutta päivän mittaan kutakuinkin +28C.

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna lauantaiaamuna ajattelimme käydä läheisessä Ontario Mills -ostoksissa. Illalla on vuorossa Rebeccan järjestämä barbeque, johon on tulossa joukko ystäviä tavanomaiseen tapaan.

Kirjoittelemisiin!

Matkakuumettako?

Huomenaamulla se sitten alkaa. Kapsäkit alkavat olla sulkemista vailla, tykötarpeet on käyty muistilistan avulla lävitse ja todennäköisesti lähes kaikki tarpeellinen ja jotakin hieman tarpeetontakin on pakattu mukaan. Mm. UNO-pelikortit.

Illan päälle käymme vielä juoksulenkillä löysäämässä enimpiä matkakuumeen oireita. Pitkästä aikaa tuntuu todellakin siltä, että ilmassa on muutakin kuin suuren urheilujuhlan tuntua. Illan kruunaa tietenkin sauna, josta tuskin pääsemme neljään viikkoon nauttimaan.

Ellei sitten saunana voida pitää sikäläistä lämpötilaa. Antti on tiitteränä poikana tarkkaillut mm. Las Vegasin säätilaa ja eilen siellä taisi olla +30C. Ihan kelpo keli.

Ei kai tässä tällä erää kummempia. Blogi päivittynee seuraavan kerran San Gabrielin laaksossa Los Angelesissa - ehkä perjantaina.

Aamukampa on jo harva

Tänään äitienpäivänaattona 9.5. olematon aamukampa on harventunut jo viisipiikkiseksi! Vähän kai on perhosia vatsanpohjassa, mutta niin pitää ollakin.Torstaiaamuna 14.5. klo 7.50 lähtee lento Lontooseen ja sieltä eteenpäin parin kolmen tunnin vaihdon jälkeen. Eli viikon päästä näihin aikoihin ollaan jo oltu perillä hyvä tovi. Mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Sukulais-, ystävä- ja tuttavapiirille on lähetetty tänään sähköpostiviesti muistukseksi tästä blogista. Toivottavasti kuulumisemme kiinnostavat ja myös viihdyttävät.

Valmisteluista sen verran, että navigaattoriin on asennettu Rebecan osoite kotiosoitteeksi. Sehän on perustavaa laatua oleva toimenpide.Muuten täällä meidän päässä (Ferry Island) etukäteisvalmistelut ovat miinusalkutekijöissä verrattuna Sunny Beachin (Aurinkolahti) pariskuntaan. Äskeisen tekstarin mukaan Antti pakkaa parhaillaan sammutuspeitettä Kalifornian metsäpalojen takia mukaansa!
Tarkoitus olisi selvitä kahdella matkalaukulla per huonekunta plus sen päälle reppua ja muuta nyssäkkää. Toisaalta katselen kauhulla kaiken maailman johtojen ja piuhojen ja latureiden määrää, mikä pitää ottaa mukaan. On kamera ja videokamera latureineen, miniläppäri piuhoineen ja navigaattori kaikkine osineen. Eikä tietenkään mitkäät johdot ole yhteensopivia keskenään - eipä tietenkään.
Mitään juhlavermeitä ei oteta mukaan eli turha haaveilla illallisesta Michelin-tähditetyssä ravintolassa, ellei sinne sitten pääse tennareissa :)


Käyn tänään tuliaisostoksilla. Rebecalle viedään Fiskarsin keittiösakset - pyörittäähän hän catering-yritystä (kiitos vielä kerran JohannalleR Fiskars-vinkistä!). Leticia saa Hackmanin Carelia-sarjan leivoslapion, koska hänellä on jo muita sarjan kaluja. Lisäksi mukaamme lähtee suomalaista rytmi!musiikkia (Children of Bodom?) ja jotakin muuta pientä.


Meiltä on tietenkin kyselty tuntemuksiamme sikainfluenssan suhteen ja nyt akuuttina asiana nousi otsikoihin Santa Barbaran tulipalot. Sikaflu ei pelota - ei voi pelottaa. Ostetaan käsihuuhdetta. Tulipalot eivät ainakaan tällä hetkellä ole aivan olinpaikkojemme lähimaastossa eikä meillä ole tarkoitus edes lähteä siihen suuntaan.

Kyllä me pärjäämme. Kysyvä ei tieltä eksy. Lohduttavaa on myös se, että jos eksymme, niin tarpeeeeeeeeeeksi kauan ajettuamme tulemme joskus jollekin rannalle - onko se Tulimaassa, Alaskassa, Key Westissä vai missä lie, mutta merta edemmäs emme pääse.


"I'd be safe and warm if I was in L.A." (California Dreamin' by The Mamas and the papas")


Helena (oheisessa kuvassa ei ole kirjoittaja, vaan Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger - iso Arska)