Loma Toscanassa numero sedici: Casale il Giglio

Vuokrasimme Toscanan loma-asunnon Interhome Suomen kautta jo loppukesällä 2015. En tiedä, miksi juuri tämä tarjolla ollut asunto jäi mieleen. Ehkä kuvaus vastasi toiveitamme: Italia, Toscana, hyvät puitteet, uima-allas, riittävästi tilaa meille itsellemme sekä mahdollisille vieraillemme.

Pääasiassa vuokrasimme asunnon tietenkin omaan käyttöön, mutta koska tulisimme olemaan perillä neljä (4) viikkoa, vierailijatkin olivat tervetulleita. 

Vuokraamamme asunto on paritalon isompi puoli (140 m2 kahdessa kerroksessa). Talo on rakennettu vuonna 2000, rakentamisessa on käytetty samalla paikalla sijainneen maalaistalon rakenteita ja materiaaleja. Samassa pihapiirissä asuu talon omistajaperhe Minutelli.

Casale il Giglio sijaitsee noin viiden minuutin automatkan päässä Monte San Savinon kylän keskustasta. Tai Monte San Savinon vanha osa sijaitsee tietenkin kukkulalla vähän kauempana, mutta palvelut (kauppa, lihakauppa, apteekki, posti) ovat alakylässä.

Talon sijainnista on se etu, että täällä on kuin herrankukkarossa. Suurinta meteliä pitävät pikkulinnut ... tai todennäköisesti järjiltään oleva naapuritalon kukko, joka kiekuu milloin sitä sattuu huvittamaan. Käheäksi on äänensäkin saanut. Sijainti on varmasti katastrofi niille, jotka haluaisivat viettää aikaansa shoppaillen tai kylillä peippaillen, mutta meille tämä on ollut luksusta.

Aamuinen tuoreen leivän haku kyläkaupasta onnistuu 10 minuutissa ja täällä saa kyllä päivänsä kulumaan ilman extrasäätöä.

Meidän asunnon sisääntulopuoli. Ikkunaluukut on pidettävä päivisin visusti kiinni, ettei paahtava helle tunkeudu sisätiloihin ylenmäärin. Vasemmanpuoleinen yläikkuna on master bedroomin vessan ikkuna. Ehkäpä siellä on tuuletustarpeita 😉

Talo takapihalta kuvattuna

Takapihalla on puutarhakalusteet, mutta siellä on niin turkasen kuuma, että istuskelu on mahdollista vasta iltamyöhällä.

Pihagrilli, jossa pitää ensin polttaa puita, että saa hiiliä, joiden päällä voi grillata. Semmoinen tunnin homma ennen kuin voi kuvitellakaan, että pääsee syömään.

On grillattu sisäfilettä, bistecca fiorentinaa ja makkaraa. Hyvin onnistuivat.

Voimistelunurkkaus. Suomesta mukana kulkeneita kahvakuulia neljä kappaletta! Hiki lentää, mutta onneksi on varjossa.

Talon yksi suosituimmista paikoista. Altaan vesi on aamuisin noin 23-asteista ja päivän mittaan lämpenee lähelle +30C! Vedessä ei ole klooria, vaan käytössä on joku ekologinen puhdistussysteemi. Gianluca puhdistaa altaan joka aamu heti talolle tultuaan.

Boccia-kenttä. Boccia on italialaisten petanque.

Tämän pöydän äärestä tulee uusi suomalainen huippupingisparivaljakko.

Puutarhasta saa käyttää vapaasti rosmariinia, salviaa, timjamia ja tilliä.

Keittiö suhteellisen siistinä. Keittiön varustetaso on ylipäätään riittävä, mutta ehkä aterimia ja muita keittiövälineitä voisi olla isompi valikoima. Viinilasitkin ovat kuluneet, mutta eipä tuo ole tahtia haitannut. Muuten löytyy kaasuliesi, sähköuuni, mikro, astianpesukone, jääkaappi, pakastin ja leivänpaahdin. Keittiön viereisessä kodinhoitohuoneessa on pyykinpesukone ja muut vaatehuoltovälineet. Minulle tärkeä silitysrautakin on.

Asunnossa on keskuspölynimaisija.

Oleskelutila, jonka yhteydessä on myös sisääntulo. En ottanut kuvaa sisääntulosta, koska lukijat olisivat luulleet minun kuvanneen (sekaista) kenkäkauppaa.

Master bedroom ja master lukupuuhissa. Liza Marklund näyttää olevan uusintakierroksella.

Master bedroomin buduaari

Kakkosmakuuhuone

Neitojen kammari eli kolmas makkari

Puutarhassa on kauniita kukkia.

Sitten isäntäperheestä, joka todellakin asuu samalla tontilla omassa isossa talossaan. Isäntäperheeseen kuuluu Signor e Signora Minutelli sekä heidän poikansa Gianluca, joka vastaa koko homman pyörittämisestä, mutta asuu 20 min päässä Arezzossa.

Isäntä puhuu hyvää englantia, samoin Gianluca, mutta rouvan sanavarasto on vähäisempi eikä häntä näy muutenkaan pihamaalla samaan tapaan kuin miehiä.

Olen sitä mieltä, että talossa on myös nonna eli isoäiti, koska olen nähnyt isännän taluttavan aina silloin tällöin vanhempaa daamia yläkertaan. Isäntäperheen ikää on vaikea arvioida, mutta sanoisin heidän olevan 65+ ja Gianluca on välillä 35-40.

Isäntäperhe on ÄÄRETTÖMÄN ystävällinen. Tervetulotoivotus oli lämmin ja kaikki esiteltiin perusteellisesti. Mamma oli leiponut meille tervetuliaispiirakankin. 

Gianluca sanoi, että voitte aina huudella hänen nimeään pihalla, niin hän tulee auttamaan. Ja niin hän on toiminut. Tilannut korvalääkärin, opastanut hyviin ravintoloihin, ostanut Moonikaan uuden piuhan, piirtänyt karttoja, juoksuttanut puutarhasta meille ison kopallisen mielettömän makeita luumuja, san marzano-tomaatteja ja kesäkurpitsaa ja ollut aina valmiina auttamaan. Tarvitsin kerran ompelulankaa ja neulan. Opettelin sanakirjan avulla lauseen ja hoin sitä mennessäni isäntäperheen talolle. Ja niin vain Gianluca kiikutti kohta minulle valkoista lankaa ja neulan.

Myös isäntä ja rouva ovat hyvin aurinkoisia. Buon giornot ja buona serat tulevat iloisen vilkutuksen myötä. Tänäkin aamuna, kun lähdimme ennen kahdeksaa leipäostoksille, isäntä vilkutti parvekkeeltaan hyvät huomenet.

Minulla ei ole kuvaa isäntäperheestä ja vaikka olisikin, en julkaisisi sitä täällä. Yksityisyydensuojan takia.

Suosittelemme molemmat Casale il Gigliota kaikille, jotka arvostavat ystävällisyyttä, upeita puitteita ja aurinkoisia kelejä (kesällä). 

Jos kiinnostaa, lähetä sähköpostia. Annamme mielellämme vinkkejä ja suosituksia.

Loma Toscanassa numero diciassette: paesi vicino

Huippuhienon Toscanan lomamme viimeinen päivä on jo kääntynyt iltapäivän puolelle. Haikeutta on ilmassa. Takakontin laukut on pakattu, kunhan vaan nostaa kyytiin. Huomenaamuksi jää vain matkan varrella tarvittavien tavaroiden kokoaminen, isäntäperheen hyvästeleminen ja sitten alkaa kotimatka.

Sitä ennen kerron kuitenkin vielä lähiseudun kylistä ja kaupungeista, joissa olemme pistäytyneet, mutta välttämättä jokaisesta ei ole omaa tekstiä tuotettu.

Lomapaikkamme on Monte San Savinossa, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Firenzestä kaakkoon. Jos aiemmin ei ole tullut selväksi, niin kyseessä on Toscanan maakunta Italian saapasvaltion keskivaiheilla. Naapurimaakuntia ovat pohjoisessa Liguria ja Emilia-Romagna, idässä Marche ja etelässä Umbria ja Lazio.

Toscana on toki muutakin kuin Chiantin alueen kumpuilevat viiniviljelmät ja jokaisella mäennyppylällä sijaitsevat idylliset kukkulakaupungit. Meille Toscana on ollut juuri noita edellä mainittuja asioita. 

Olemme tehneet niin kahdestaan kuin vieraittemmekin kanssa retkiä lähimaastoon tai kauemmaksikin --- ja aina olemme löytäneet jotakin mieleenpainuvaa, vaikkakin kuuluisimmissa paikoissa sama kaava toistuu: yksi pääkatu, jonka varrella on matkamuistomyymälöitä ja enotecoja plus ei-välttämättä-niin-hyviä katukahviloita.

San Gimignano oli ensimmäinen kohde, johon tutustuimme Tuomaksen ja Tinjan kanssa. "Keskiajan Manhattan" näkyy kauas. Alunpitäen San Gimignanossa on ollut yli 70 tornia (nyt enää 14), joita on käytetty toki puolustustarkoituksessa, mutta myös riitaisten sukujen "pullistelun" symboleina.

Seuraavien vieraiden kanssa ajelimme kiharaisia teitä Montalcinoon, joka tunnetaan erityisesti Brunello-punaviineistään. Kävimme yhdellä tilalla maistamassa brunelloa ja ystävällinen nuori isäntä esitteli meille vielä kellarinsakin ja kertoi mm. sadonkorjuusta. Tilalla juoksenteli pieni Pepa (tai Beba) -koira.

Kun kerran olimme liikenteessä ja samoilla huudeilla kuin Montepulciano, niin karautimme seuraavaksi sinne. Sanotaan, että Montepulciano sijaitsee Toscanan korkeimmalla kukkulalla. Valitettavasti samaa väitetään myös Cortonasta. Mene ja tiedä, mutta kukkulalla ovat molemmat. 

Itseasiassa kartan mukaan Montepulcianon kohdalla lukee 607 m ja Cortonalla noin Rukan korkeus (494 m).

Niin San Gimignanossa, Montalcinossa kuin Montepulcianossakin parkkeeraaminen onnistui loistavasti. Ei tarvinnut ruveta satelliitiksi, joka kiertää kaupunkia ja on aina juuri se auto, joka ei saa parkkiruutua. Tosin Italiassa parkkeeraaminen on hyvin luovaa. Jos löydät jostakin autollesi sopivan kolon, pysäköi siihen. Ei sillä ole väliä, onko kyseessä suojatie tai muuten ahdas paikka. Siihen vaan.

Italialainen tapa on myös se, että sivutieltä päätielle tullessa auton keula ajetaan liki kuskia myöten päätielle ja sitten tsekataan tuleeko jommasta kummasta suunnasta mahdollisesti joku kulkuneuvo. Arvatkaapas, kuinka monta kertaa on sydän pompahtanut kurkkuun, kun joku Fiat Panda on työntynyt liki kokonaan eteen sivutieltä. 

Toinen italiaanoille tyypillinen tapa on ajaa kahdella kaistalla. Siihen voi olla syynä sekin, että maksuttomat tiet ovat luvattoman huonossa kunnossa, joten kahden kaistan keskellä ajaessa välttää parhaiten urille kuluneet kaistat. Veikkaan kuitenkin, että kyseessä on enemmän pinttynyt ajotapa.

Jos Montalcino on tunnettu Brunellosta, Montepulciano hifistelee Vino Nobilella. Molemmissa päärypäleenä Italialle ja Chiantille erittäin tyypillinen Sangiovese.

Marita, Mikko ja Ella halusivat käydä myös Sienassa. Mikäpä ettei, olisimme käyneet siellä joka tapauksessa kahdestaankin. 

Sienan historiallinen keskusta kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin eikä suotta. Siena säästyi esimerkiksi II maailmansodassa pommituksilta syrjäisen sijaintinsa takia, joka on omiaan lisäämään kaupungin valovoimaisuutta. Sitä ei ole tarvinnut rakentaa uudelleen.

Sienan keskusaukio Piazza del Campo on simpukanmallinen ja loivasti rinteeseen rakennettu.

Sienan katedraali (Duomo Santa Maria Assunta) on KAUNIS. Väritykseltään erikoinen, mutta yksinkertaisesti vaikuttava. Allaolevasta valokuvasta ei valitettavasti näy katedraalin värit: valkoinen ja vihreä. Suosittelen tutustumaan aiheeseen paremmin netissä.

Kakkosvieraiden lähdettyä olimme nelisen päivää kahdestaan. Vietimme kotipäiviä, mutta harrastimme myös maakuntamatkailua. Aloitimme kaikista lähimmästä kylästä eli Ciggianosta. Pienenpieni kylä kiikkerän kukkulan päällä. Noustessa tuli hiki ja alas tullessa sai jarrutella. Kylässä ei ole mitään erikoista nähtävää. Kirkko ja kyläkauppa, siinä kaikki tarvittava. Plus alla oleva muistomerkki, jonka tarkoitusta en enää muista.

Loma-asunnoltamme näkyy Gargonzan linna, joka töröttää ylhäisessä yksinäisyydessään hulppealla paikalla. Ajoimme sinne suorinta reittiä, joka ei ollut suinkaan suorin, vaan kaikista kiemuraisin. Pitänee sanoa, että valitsemamme reitti oli meitä ajatellen lähin.

Gargonzasta lähdimme tutkailemaan lähimpänä sijaitsevaa Chiantin kulmaa. Matkalla poikkesimme parissa viinitalossa ja loppujen lopuksi lounastimme Gaiole in Chiantissa.

Sen pidemmälle emme sillä kertaa edenneet, koska taivas näytti mustenevan uhkaavasti. Saattaisi mutkikkailla teillä olla haasteellista ajaa kaatosateessa. Toki jouduimme siihen sateeseen, mutta vasta autostradalla.

Satuimme Castiglion Fiorentinaan siesta-aikaan eli vanhassa kaupungissa kaikki (lue KAIKKI) paikat olivat kiinni. Joku vieraista ihmetteli siestaa, että miksi ihmeessä? Kuluneiden neljän (4) viikon aikana olen oppinut ymmärtämään, että miksi. Kaupat, ravintolat, kahvilat ja muut palvelupisteet avautuvat aamuvarhain ja päivän kuumimman ajan työntekijät keräävät energiaa pitkää iltaa varten. Yli 30 asteen kuumuudessa työskenteleminen ei ole tehokasta.

Rengasmatkamme Castiglion Fiorentinasta jatkuin Marciano della Chianaan, jonne saavuttuamme oli vieläkin siesta, mutta kylän läpikulkutien varressa oli avoinna oleva kahvila. Onneksi, sillä jano oli kova kuten myös vessahätä.

 

Tämän reissun viimeinen kohde oli Lucignano, jossa tapasimme kaksi suomalaista nuorta miestä. Muuten emme ole juuri suomalaisiin törmänneet. Pariin kertaan Coopissa on kuulunut suomen kieltä, samoin Valdichianan outletissä käyskenteli suomalainen perhe.

Suomalainen tunnistaa suomalaisen, se on kumma juttu. Ihan viime päivinä olimme Chiantissa ja samaan kahvilaan tuli ilmiselvästi suomalaispariskunta. Rouvalla Marimekon laukku ja pusero, herralla sandaalit, tennissukat ja lyhythihainen ruutupaita.

Suomalaisessa rekisterissä olevan auton olemme nähneet viimeksi neljä (4) viikkoa sitten Puttgarden-Hampuri -välillä. Saattaapi olla, että samoilla leveysasteilla näkyy kotimaisia rekkareita taas ensi viikon alkupuolella.

Heli-sisko laskeutui Firenzeen perjantaina ja heti lauantaina lähdimme ulkomaille eli San Marinoon. Liki kolmen tunnin ajomatka todellisia kyläteitä pitkin aina vaan ylemmäs ja ylemmäs vuorenrinteeseen kiiveten. Moonikan näytölläkin tie näytti sekaisin menneeltä lankavyyhdiltä.

San Marinossa meitä odotti tuskastuttava helle. Varmasti liki +40 astetta pilvettömältä taivaalta. San Marinon lilliputtivaltion pääkaupunki San Marino - kekseliästä - kapeine katuineen, korkeine kivitaloineen katujen ympärillä ja miljoonine turisteineen saa hien virtaamaan. Varjossakin oli KUUMA.

Sunnuntaina 31.7. vietimme Helenan päivää kotona ja elokuun ensimmäisenä päivänä käväisimme Valdichianan outletissa Foiano della Chianian lähellä. Outlet oli täynnä vaatekauppoja emmekä ostaneet mitään.

Paluumatkalla kävelimme em. Foianon läpi ja kuvasin kellotornin. Pakollinen tornikuva.

Heli lähti takaisin tiistaina, joten Firenzeen tutustuminen oli järkevää sijoittaa siihen yhteyteen. Parkkipaikka löytyi, mutta 20 minuutin kävelymatkan päässä pelipaikoilta. Ei kai tarvitse mainita, että Toscanan aurinko porotti tuonakin päivänä pilvettömältä taivaalta sata lasissa. Keitteli.

Isäntäperheemme poika Gianluca sanoikin minulle, että hän käy mieluiten Firenzessä loka-marraskuussa, jolloin siellä on siedettävä ilma. Kaupunki sijaitsee kattilanpohjassa vuorten ympäröimänä, joka tarkoittaa sitä, että kesällä se on kuin höyrykeitin.

Firenzeen on päästävä ehdottomasti uudelleen. Aivan uskomattoman kaunis ja mielenkiintoinen keskusta. Tietenkin sielläkin on tsiljoona turismoa, mutta sen ei voi antaa haitata. 

Duomo on henkeäsalpaava!!!

Ponte Vecchio turvallisen välimatkan päästä. Gianlucan mielestä se on parasta kaukaa katsottuna. Väenpaljous ahdistaa.

Sen, että Heli ehti kotiin, meille tuli seuraava vierasduo: kummipoika Markus tyttöystävänsä Kian kanssa.

Olimme heitä Galileo Galilein kentällä Pisassa vastassa ja ajoimme sieltä kaupungin keskustaan toteamaan, että vinossa se on. Torni kuulemma kallistuu noin millin vuodessa eikä mítkään tekniset temput tornin kallistumisen estämiseksi ole tuottaneet merkittävää tulosta.

Kuuma oli, mutta en valita. Pesukone huolehtii hikisistä vaatteista.

Lounastimme muutamaan otteeseen läheisessä (17 min autolla) Pieve al Toppon kylässä Bar Kalimerossa, jota Gianluca meille suositteli. Hän sanoi, että Kalimerossa näette todellista paikallista lounaskulttuuria ja vieläpä superedullisesti. Lounaspasta maksoi 3,80 e ja esimerkiksi kanasalaatti 5 e. Kaupan päälle sydämellinen palvelu.

Pieve al Topposta koukkasimme Civitella in Val di Chianan kautta kotiin. Ja taas siesta-aikaan. Kylässä oli linnanrauniot, ja rauniot todellakin toisen maailmansodan jäljiltä. 

Civitella in Val di Chianassa on tapahtunut 29.6.1944 verilöyly, jossa natsit ovat tappaneet liki 250 kyläläistä kahden saksalaisen sotilaan tappamisen takia.

Siellä oli myös Franciscus Assisilaisen patsas.

Arezzo meinasi muotoutua meille paikaksi, jonne emme kuivin jaloin pääse. Korvalääkärikeikalla emme päässet syömään, koska vettä tuli kuin aisaa. Ei mitään mahdollisuutta poistua autosta.

Markuksen ja Kian kanssa Arezzoon lähtiessämme taivas näytti taas uhkaavan mustalta ja vähän jyrähtelikin.

Kun pääsimme perille, taivaalta tuli korkeintaan 7 tippaa vettä ja ilta oli mitä loistavin. Lapsukaiset saivat tehdä ostoksia ja loppujen lopuksi söimme herkulliset hampurilaiset Ristoburgerissa. Kekseliästä.

Arezzo on iso kaupunki, joten se ei hiljene koskaan. 

Keskusaukiota ympäröivien talojen seiniä koristavat vaakunat. Hauska yksityiskohta.

Olin ajatellut, että Cortonassa emme käy, mutta kävimme silti. Se meinasi tosin muodostua erittäin haasteelliseksi. Kiersimme ja kaarsimme edestakaisin löytääksemme parkkipaikan, mutta aina se viimeinen vapaa paikka meni nokan edestä.

Lopulta Markku ajoi kaupungin toiselle laidalle, josta nousimme jalan ensin mäen päälle ja sitten tiukkaa alamäkeä kaupunkiin. Käymisen arvoinen paikka, lounaspaikaksikin valikoitui trattoria, jonka omistajapapparaisella on suomalainen miniä (nuora italiaksi!).

"Toscanan auringon alla" -elokuvan sanotaan sijoittuvan Cortonan seudulle, josta syystä kaupungissa on valtavasti jenkkejä.

"Palautimme" Markuksen ja Kian Pisaan ja ajoimme aamutuimiin Luccan kaupunkiin, jota oli kehuttu Markulle kovasti.

Aamusella siellä oli ihanan rauhallista, mutta auta ja armias kuin taikaiskusta kaikki turistit kömpivät majoituksistaan kaupungin kaduille aamu-cappuccinoilleen. Luccassa oli ennätysmäärä piazzoja. 

Lucca ei ole kukkulakaupunki, jonka takia sen ympärille on rakennettu 4,5 km pitkä puolustusmuuri, jonka ulkopuolella on tarvittaessa vedellä täytettävä vallihauta. 

Muuri vaikutti olevan luccalaisten vapaa-ajan viettopaikka. Aamusella siellä oli tosi paljon lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Jokainen taaplasi tyylillään.

Piazza del Mercato, jonka paikalla on sijainnut ennen muinoin roomalainen amfiteatteri

Lomamme viimeisen ristiretken teimme Chiantin sydämeen tavoitteena tietenkin ostaa muutama pullo Chiantia. Tenuta San Jacopo ja il Molino di Grace vakuuttivat meidät. Jälkimmäinen tuo viinejä Suomeenkin. San Jacopon herran kanssa oli sikäli hankala kommunikoida, koska hän osasi vain italiaa ja espanjaa. Sen verran kai teimme itsemme ymmärretyksi, että muutama pullo vaihtoi omistajaa.

Lounasta nautimme Radda in Chiantissa, josta ajoimme vielä Greve in Chiantiin (alakuva).

Kotimatka taittui Via Chiantigianaa pitkin Sienaan ja sieltä sukkelasti kotiin.

Nyt on kierretty muutakin kuin tahkoa. Kyllä näissä maisemissa riittää sulattamista ja toivottavasti jäävät ikiajoiksi tuonne muistihistoriaan nautittavaksi.

Toivottavasti sinua lukijana ei kyllästyttänyt ja jos kyllästytti, en vastaa seurauksista 😄

Loma Toscanassa numero quindici: tempo toscano

Toscanassa Firenzestä etelään vallitsee kuiva subtrooppinen Välimeren ilmasto ja yleensä sää on aurinkoista. Toscanassa sataa harvoin kesäisin vettä ja silloin, kun sataa, sataa naapurinkin edestä.

Heinäkuu on yleisesti kuumin ja aurinkoisin kuukausi.

Viininviljelijöiden mielestä paras kesä on sellainen, että on pari kolme sadepäivää kuukaudessa ja muuten paistaa aurinko. Se on viinirypäleille paras mahdollinen kasvuolosuhde. Ainahan näin ei käy.

Myös Toscanaan voi osua myrskyjä ja rankkasateita ja tulvia. Reilu viikko ennen meidän saapumistamme Arezzossa oli ollut kunnon mylläkkä, oli kaatunut puita ja vettä oli tullut kuin aisaa.

Mekin olemme saaneet tutustua pariin otteeseen kunnon italialaiseen ukkoskuuroon. 

Ensimmäisestä kokemuksesta kerroin jo reissullamme Arezzoon ja takaisin. En ole kuuna kullan valkeana nähnyt niin paljon tulevan vettä taivaalta kuin silloin tuli.

Toinen vastaavanlainen episodi tapahtui perjantaina 5.8. täällä omassa kotikylässä. Oli ollut aurinkoinen, mutta hautova päivä. Kävimme tuolloin Markuksen ja Kian kanssa Cortonassa ja kotiin palattuamme lähdimme Coopiin (ruokakauppa) ostoksille. Lähtiessä ei ollut mitään muuta merkkiä myrskystä kuin se hautovuus.

Asioimme Coopissa ... ja sitten alkoi tapahtua. Kassalla huomasimme, että naapurikauppojen markiisit meinaavat lähteä rajuilman mukana taivaantuuliin. Vettä pieksi pelottavalla tavalla. Myrskyn silmäke kesti vajaan 10 minuuttia ja sitten oli kuin ei olisi koskaan satanutkaan. Tie oli vain märkä.

Kotona odotti toinen todellisuus. Asunnon ikkunaluukut olivat olleet auki ... ja vettä oli paikka paikoin melkoisesti sisäpuolella.

Aamuisin klo 7 tienoissa lämpötila on vielä siedettävä esimerkiksi lenkkeilemiseen: alle +20C. Pari tuntia myöhemmin mittari keikkuu jo liki +25C -asteessa, jolloin hölkkääminen ei tunnu enää hyvälle.

Tänään kirjoituspäivänä (8.8.) lähdimme Pisaan klo 5.45 ja mittari näytti +14 C. Yhdeksän tuntia myöhemmin samalla paikalla mittarissa oli +34C.

Asumiseen lämpötila vaikuttaa toki niin, että asunnossa on kuuma, jos ei pidä päiväsaikaan ikkunoiden ulkoluukkuja kiinni. Jos ikkunat ovat päiväkaudet sepposen selällään, yöstä tulee pitkä ja hikinen.

Tässä asunnossa ei ole ilmastointia, vain makuuhuoneissa on rupeli katossa. Nukkumista helpottaa se, että ikkunat voi pitää öisin täysin auki, koska niissä on sääskiverkot eli kottaraiset ja sitä pienemmät "ytykät" jäävät ulkopuolelle.

Päiväsaikaan paistaa siis yleensä aurinko pilvettömältä taivaalta. Ja melkoisen polttavasti porottaa. Suojakertoimet suojaavat palovammoilta, samoin uiskentelu ja muutenkin järkevä auringonpalvonta. Aamupäivällä max pari tuntia ja iltapäivän auringossa toiset pari tuntia välillä uiden tai pingistä pelaten. Näiden reilun kolmen viikon aikana pingissilmä on harjaantunut melkoisesti!!!

Koska olemme kierrelleet ja kaarrelleet siellä sun täällä, niin on todettava sekin, että olitpa sitten kukkulakaupungissa tai vaikka maajalassa päivän kuumimpaan aikaan, keittelee varmasti. Yleensä kukkulakaupunkien kadut ovat kapeita ja ... yllätys yllätys, kipuavat vielä ylöspäin ja niillä on satatuhatta muutakin kulkijaa, yhteenlaskettu summa on HIKI.

Vähintään kahden litran vesipullo on järkevän ihmisen paras apuväline plus tietenkin pysähdykset sopivin väliajoin ja oma tahti. Kilpakiipeily ja -juoksu ovat eri lajeja.

"Toscanan auringon alla" vastaa toscanalaista säätä.

Alla kuva harvinaisesta muodostelmasta taivaalla.

Loma Toscanassa numero quattordici: fantastico Firenze

Minun (Helenan) Heli-sisko oli vieraanamme heinä-elokuun vaihteessa neljä (4) vuorokautta. Hän lensi Helsingistä Münchenin kautta Firenzeen, joten Firenzeen tutustuminen oli järkevää sijoittaa joko hänen noutamisensa tai lennolle saattamisen yhteyteen. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Moonikalle, joka elää uutta elämää uuden virtapiuhansa turvin, annettiin koordinaatiksi joku Firenzen päärautatieaseman lähistöllä oleva kadunnimi, jonka varrella näytti olevan parkkialue --- siis paperikartan mukaan. Menomatka Monte San Savinosta Firenzeen sujui kuin tanssi huolimatta siitä, että molemmat etupenkkiläiset (Markku ja Heli) ovat sellaisia fittipaldeja, joiden liikennekäyttäytyminen on minulle joskus liikaa. Ajatelkaa, toinen puikoissa ja toinen kartturina. Minulle jäi takapenkille vain pelkääjän rooli.

Luulin välillä, että Hockenheimin F1-kisa oli laajentunut A1:lle!!!

Päädyimme loppujen lopuksi aivan oikein Firenzen kaupunkiin ja niille huudeille, missä parkkialueita piti olla. Ongelma oli taas se, että niille ei ollut minkäänlaista viitoitusta. Ehkä 1 km ennen oli merkki, että edessä on P-paikka, mutta lopputarinan sait keksiä itse.

Me päädyimme 20 min kävelymatkan päähän päärautatieasemasta, joka ei sinänsä ole rasti eikä mikään, mutta jos mittarissa killuu +35C, olipa kulkija kuka tahansa, keittelee melkoisesti.

Kahden varikkokäynnin (kartan osto ja wälivesi) jälkeen olimme Firenzen historiallisessa ja lumoavan kauniissa keskustassa keskimäärin noin sadantuhannnen muun turistin kanssa liki +40 asteen helteessä.

Firenzen Duomo eli tuomiokirkko eli Santa Maria del Fiore on vaikuttavan kaunis. Aivan uskomaton.

David di Michelangelon patsaan kopio vetää myös turisteja kuin kärpäspaperi. Viime päivinä on mielestäni ollut nettiuutisia siitä, että miksi miespatsailla on yleensä pienet "sukukalleudet". Harmillista, että en ole tutustunut empiiristen tutkimusten tuloksiin sen syvällisemmin, mutta eivät Daavidinkin kulkuset kovin suurilta näytä.

Davidin patsaalta käyskentelimme Uffizin gallerian läpi Arno-joen rantaan, jonka ylittää yksi jos toinenkin silta, mutta kuuluisin niistä on tietenkin Ponte Vecchio (vanha silta).

Aikapulan vuoksi lähempi tutustuminen jäi tällä erää tekemättä.

Firenze on todella kaunis kaupunki ja siellä on paaaaaaaljon nähtävää, joita ei voi millään ahmia tai sulattaa muutamassa HIKISESSÄ tunnissa. Lounaalla sanoinkin, että Firenzeen pitää tulla syyskesällä tai alkukeväästä, jolloin sää on inhimillinen eikä turistimassatkaan välttämättä ole sitä luokkaa, mitä heinä-elokuussa.

Lopuksi Moonikamme ohjasi meidät moitteetta Amerigo Vespuccille ja Heli-sisko saattoi lähteä kotimatkalle rentoutuneena ja uusia kokemuksia rikkaampana.

Loma Toscanassa numero tredici: Repubblica di San Marino

Päiväretkikohteemme San Marinon lilliputtivaltio sijaitsee kesäasunnostamme hieman haasteellisessa kulmassa. Matkaa on vain vajaa 150 km, mutta jokseenkin kohtuullista pikatietä sinne ei meiltä ole, joten aikaa moisen matkan taittamiseen menee melkein 2,5 tuntia.

Moonika, joka sai uuden virtapiuhan, ohjasi meidät innokkaasti kohti Arezzoa ja sieltä edelleen kohti Apenniinien vuoriston kukkulakylää, joka on tottakai päässyt Unescon maailmanperintöluetteloon. Tämänviikkoista vierastamme eli Holi-tätiä meinasi huokailuttaa, kun Volvo lähti kampeamaan ylöspäin aina vain kapeampia kärrypolkuja. Kurvi tuli kurvin perään ja ylemmäs mentiin.

San Marinon korkein kohta on 755 metriä merenpinnan yläpuolella eli näköpaikoilta alkoi olla kohtuullisia maisemia. 

San Marino ei kuulu EU: hun, mutta käyttää euroa valuuttana ja sitä pidetään yhtenä Euroopan veroparatiiseista. Katukuvassa halvat hinnat eivät näkyneet.

Asukkaita San Marinossa on noin 30 000 ja maa jakautuu yhdeksään kuntaan.

San Marino on miehitetty turisteilla ja se näkyy valitettavasti katukuvassa. Kaikki kadunvieruskaupat ovat täynnä lomaparatiisien tapaan rihkamakauppoja ja piraattiasusteiden myymälöitä. Varmaan sieltä olisi Louis Vitton -laukki irronnut alhaiseen hintaan, mutta laatua ei olisi taannut kukaan. Tosin en ole täysin varma siitäkään, että aidot merkkitavarat tuotetaan esimerkiksi Italiassa tai Ranskassa.

Maisemia ja puitteita ei käy moittiminen. Paljon historiallisia rakennuksia ja kukkulakaupungeille tyypillisiä rakennelmia siellä on. 

Ainoa ongelma, josta en valita siitäkään, oli kuumuus. Kaupungin kapeilla kaduilla oli miljoona ihmistä, kivimuurit ympärillä, tuulenvireestä ei tietoakaan ja lämpömittarin lukemat keskimäärin +35C. Melkolailla meinasi puskea hien pintaan. Tässä kohtaa kiitän taas asuntomme pesukonetta.

Paluumatkalla emme välttyneet kiharaisilta vuoristoteiltä. Osassa oli kunnon sortumia, joita ei italialaiseen tapaan korjata, vaan niiden kohdalle laitetaan vain suoja-aita ja opasteet kiertämistä varten. 

Miksi korjata tietä, jos sen voi hoitaa kiertotiellä tai vaikka asentamalla liikennevalot ohjaamaan liikenne vauriopaikan ohitse!

Loma Toscanassa numero dodici: tentativi andati

Kaikki ei mene aina niinkuin haaveillaan. Ei mennyt meidänkään torstaisella reissulla Arezzoon. Olimme viettäneet rauhallista kotipäivää aurinkoa palvoen ja arkiaskareita hoidellen tarkoituksena lähteä vasta illansuussa kohti ihan naapurustossa sijaitsevaa Arezzoa.

Isäntäväkemme poika Gianluca antoi meille kartan suosittelemistaan ravintoloista sekä tarkkoja ohjeita parkkipaikoista.

Heti kohta kotikujalta käännyttyämme Moonika-navigaattorimme ryhtyi kai italailaiseen istumalakkoon. Se avautui, mutta ilmoitti tuota pikaa, että akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Laite oli asianmukaisesti kiinni tupakansytyttimen pistokkeessa ja piuhan toinen pää oli kiinni itse laitteessa. Mitä ihmettä? Eikä siinä vielä kaikki, sää muuttui sellaiseksi ukkoseksi ja vesisateeksi, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Vesipisarat olivat kananmunan kokoisia ja vettä tuli enemmän kuin  saavista kaatamalla.

Onneksi Gianluca oli todellakin piirtänyt meille kartan, jonka perusteella rupesimme metsästämään parkkipaikkaa. Näimme kyllä paikoitusalueen, mutta mistä sinne pääsee sisälle! 

Lopulta vinoparkissa hetken liikennettä tarkkailtuamme Markku keksi, miten pääsemme parkkeeraamaan auton. 

Vesisadekin taukosi siksi aikaa, että pääsimme kohti keskustaa, mutta yltyi takaisin. Ei auttanut muu kuin mennä muiden arezzolaisten tapaan seisoskelemaan räystään alle tai porttikongiin odottelemaan sateen taukoamista. 

Tässä vaiheessa päätimme, että Arezzoon tutustutaan toisella kertaa ja nyt mennään syömään. Gianlucan suosittelema Bottega di Montemercole oli auki, mutta ei ollut auki. Ihmeellistä! Herrahenkilö sisällä ravintolassa totesi, että avaamme 20 min kuluttua. No, miksihän sinne pääsi sitten sisälle?

Nyt kipin kapin autolle, nokka kohti kotikylää ja syömään. Helpommin sanottu kuin tehty. Monte San Savinon kukkulakaupungin päällä oli mitä melkoisin ukkonen, joka antoi vettä siinä määrin, ettei sekaan ollut mitään mahdollisuutta änkeytyä. Ei senkään vuoksi, että meillä ei ollut tietenkään sateenvarjoa mukana. Okei. Kurvasimme kotiin hakemaan sateenvarjoa, koska nälkä oli eikä jääkaapissa ollut liki muuta kuin valot.

Ukkonen oli vienyt asunnostamme sähköt, joten sateenvarjon hakureissu olikin illan ainoa positiivinen asia. Saatoimme hoitaa asian isännän kanssa ihmisten aikaan eikä joskus iltamyöhällä, kun olisivat jo käyneet yöpuulle.

Saimme ruokaa ja ennennäkemättömän ukkoskokemuksen.

Perjantai-iltapäivänä lähdimme kohti Firenzen lentokenttää Heli-siskoani vastaan. Edelleen ilman Moonikaa, jolle Gianluca oli luvannut etsiä uuden piuhan, mutta ei vielä perjantaiksi.

Nettikartan perusteella Peretolan lentoasemalle on aivan yksinkertaista mennä A1-autostradalta. Niinpä. Siihen asti meni suhteellisen hyvin, kun olimme P1- ja P2-parkkialueiden sisääntulon kohdalla, mutta pari kolme kaistaa väärällä puolella. Ja niin ajelimme kohti autostradaa uudelleen. Käännyimme jossakin ja päädyimme johonkin, mutta ei mitään hajua missä olimme. 

Pysähdyimme kysymään neuvoa kiinalaisen näköiseltä vanhemmalta herralta, joka levitteli vain käsiään. Okei. Seuraavaksi kohteeksi valikoitui pohjoisafrikkalaisen näköinen nuori mies, joka ei osannut englantia, mutta halusi kyllä auttaa. Viittoili ensin käsillään ja kertoi italiaksi mihin meidän on mentävä. Sitten hän keksi, että hän piirtää ohjeen. Täydellistä.

Osuimme kuin osuimmekin lentokentän reunalle ja nyt pidimme tiukasti oikeimmanpuoleisesta kaistasta kiinni päästäksemme kääntymään parkkialueelle.

Siellähän se Heli jo odottelikin. Kotimatka sujui ruuhkaa lukuunottamatta erinomaisesti.

 Epäonninen johto:

Loma Toscanassa numero undici: nei dintorni di Monte San Savino

Uusi viikko Toscanassa alkoi helteisissä merkeissä. Meillä on melkein viikon mittainen tauko ennen kuin saamme seuraavan vieraan luoksemme.

Päätimme ottaa nämä välipäivät rennosti sen kummemmin hötkyilemättä. Nukumme pitkään, nautimme aamiaisen rauhassa, urheilemme ja lekottelemme altaalla. Tarkoituksena ei ole ollut myöskään istua joka päivä tuntikausia autossa, sillä ihan pikkuisillakin reissuilla näkee lumoavia maisemia, jotka toivottavasti jäävät mielen sopukoihin löytyäkseen sieltä sitten, kun Helsingissä vihmoo räntää ja ikkunasta näkee tuskin ulos.

Tiistaina lähdimme aamuaskareiden jälkeen kohti Chiantia, kuitenkin vain tehdäksemme lyhyen tutustumisen alueeseen. Periaatteessa lomatalomme sijaitsee aivan Chiantin reunamilla, mutta ei vielä varsinaisesti maailmankuululla viinialueella. 

Ensitöiksemme ajoimme talollemme näkyvään Gargonzan linnaan. Hyvin kapea ja kiemurainen hiekkatie vei perille keskiaikaiseen puolustuslinnoitukseen, josta oli aivan upeat näkymät alas laaksoon.

Linnassa näytti olevan hyvätasoinen hotelli ja ravintola, mutta turisteja vain muutama.

Gargonzan jälkeen Moonikalle (gps) annettiin ohjeeksi viedä meidät mutkaista tietä näkymättömiin ... ei suinkaan, vaan Gaiole in Chiantin pikkukylään. 

Nyt rupesi tienvarsilla olemaan viinitarhoja kotitarpeiksi. Samoin oli kylttejä maistelu- ja suoramyyntipaikkoihin. Poikkesimme yhteen, joka näytti idylliselle, mutta ulkonäkö petti. Ynseähkö isäntä kyllä maistatti rapojaan, mutta ei minkäänlaista myyntipuhetta tai olisi edes yhden sanan sanonut, mutta ei. Ostettiin säälistä yksi Riserva-pullo á 6 euroa eli sekin jo kertoo lähinnä kotipolttolasta.

Vielä ennen Gaiole in Chiantia käännyimme ammattimaisemman viinitilan pihaan. Sisällä nuori herra ilmoitti, että he järjestävät maistiaisia vain etukäteen varatuille ryhmille. Viitoissa tai kylteissä ei ollut kyllä mitään mainintaa moisesta järjestelystä. No, onneksi jätkälle palasi äly pätkittäin ja hän totesi, että kyllä hän voi antaa meille maistiaisia, koska hänellä sattuu olemaan muutama avattu pullo valmiina. Voi herran pieksut! Jos on viinitila, joka tuottaa satojatuhansia viinipulloja vuosittain, niin ei voi olla mahdotonta avata yhtä tai kahta pulloa, jos on ostavia asiakkaita saapusalla.

Onnekseen nuori herra ymmärsi tarjota maistiaiset, koska ostimme kolme pulloa kelpoviinejä. Veti vielä sen verran takaisin alkukohtaamisen haparointiaan, että antoi kaupantekijäiseksi pikkupullon Chianti Classico Fiascoa, siis sitä, joka on olkikorissa. 

Chiantilaisten viinipullojen kaulassa komeileva musta kukko (gallo nero) kertoo viininvalmistajan kuuluvan Classicon alueen osuuskuntaan, joka jakaa mm. markkinointikustannuksia keskenään.

Lounastimme (pizza) Gaiole in Chiantissa, mutta emme edenneet sen pitemmälle. Tarkoituksena oli ajella pikkuteitä kotiin, mutta vähän ennen Montevarchin kaupunkia alkoi ukonilma ja satoi kananmunan kokoisia vesipisaroita, joten päätimme karauttaa autostradan kautta kotiin. Kiemuraisillla pikkuteillä olisi ollut tosi haasteellista kulkea, koska siinä sateessa ei nähnyt juuri eteensä. Pikkuteillä on se haaste, että ne ovat äärettömän kapeita ja seuraavan kurvin jälkeen ei tiedä, mikä siellä odottaa. Joku italialainen kaistapää keskellä tietä, kuorma-auto tai kenties edellistä mutkaa tiukempi käännös siksak-suuntaan.

Keskiviikkona värkkäilimme kotona niin, että saapuessamme ensimmäiseen kohteeseemme (Castiglion Fiorentino) olikin siesta-aika käsillä. Castiglion Fiorentina on jälleen kerran kuvankaunis kukkulakaupunki, jossa on ikiaikainen muureilla suojattu vanha kaupunki. 

Kaduilla ja kujilla ei ollut ristinsielua. Lämmintä sen sijaan oli. Auton mittari näytti +37C, kun palasimme hikimärkinä takaisin. Suuta kuivasi. Jäätelö olisi ollut kova sana, mutta mistä ostat, kun joka paikka on kiinni. Onneksi autossa oli taskulämmin vesipullo.

Jäätelön ja/tai oluen kiilto silmissä siirryimme naapurikukkulalle: Marciano in Chiana. Pienenpieni kyläpahanen, jossa oli taas linnoituspytinki, mutta myös auki oleva baari, josta saimme himoitsemaamme jädäriä, Markulle oluen ja minulle tuplaespresson. Kuriositeettina kerrottakoon, että lasillinen olutta kaadettiin 0,75 cl avatusta pullosta samaan tapaan kuin viiniä. Hehheh.

Marciano oli nopeasti kävelty läpi, mutta vielä oli luvattoman pitkä aika siihen, että elämä palaa normaaliksi eli kaupat ja ravintolat avautuvat.

Päätimme jo lähtiessämme, että "virkailemme" päiväretkellä niin kauan, että syömme iltaruuan muualla kuin kotona. Odottavan aika on pitkä. Aikaisimmat ravintolat avaavat ovensa asiakkaille iltapäivätauon jälkeen klo 18.00 tai 18.30, yleensä vasta klo 19.30.

Me ajoimme Lucignanoon, joka aivan Monte San Savinon naapurissa. Emme muutenkaan käyneet kuin max 20 kilometrin päässä kotoa.

Lucignano, Valdichianan helmi, sijaitsee 400 metrin korkeudessa. Kaupunki on ellipsin muotoinen ja siellä on noin 3 500 asukasta ja yhtä paljon turisteja.

Kiertelimme ja kaartelimme, istuimme välillä sellaisessa veikkauspistetyyppisessä kuppilassa, jossa joku paikallinen persoona pyörähti esittämässä mielipiteensä. Puheentulvasta ja viittoilusta päätellen aiheena olivat tämänhetkiset murheelliset tapahtumat maailmalla. Sitten ukkeli hyppäsi ovensuuhun parkkeeraamaansa Range Roveriin ja ajoi ahdasta katua pois.

Odottamisemme palkittiin lopulta ja saimme spaghetti vongolet, todennäköisesti Lucignanon ensimmäiseksi siestan jälkeen avautuneessa ravintolassa. No, sepä ei meitä haitannut eikä varmaan ravintoloitsijaakaan, joka tosin välillä kantoi Fiatin takakontista ruokatarvikkeita ravintolaan ja välillä tarjoili.