Heti tämän tekstin alkuun huomautan, että tämä on todellakin teksti nro 18, vaikka edellinen näyttäisi olevan numero 16. Teksteistä löytyy kyllä seitsemästoistakin (diciassette), mutta epäjärjestyksessä ovat.
Toscanan lomamme päättyi lauantaina 13.8. ja jo aamuvarhaisella olimme valmiina starttaamaan kotimatkalle, joka tulisi kestämään keskiviikkoaamuun 17.8. saakka.
Hyvästelimme ihastuttavan isäntäväkemme, joka ihmetteli meidän vaatetusta (shortsit ja t-paidat), koska heidän mielestään oli kylmä (+14C). Kiittelimme puolin ja toisin toisiamme ja me erityisesti loistavaa lomapaikkaa.
Gianluca sanoi, että meillä ei ole mitään huolta liikenteestä siihen aikaan aamulla ja kaiken lisäksi kaikki ihmiset hakeutuvat eteläänpäin eivätkä suinkaan meidän kanssamme pohjoiiseen.
Moonikamme arvioi matka-ajaksemme 7,5 tuntia, josta syystä ilmoitin seuraavaan yöpymispaikkaamme "nähdään iltapäivällä".
No, matka taittuikin sujuvasti ohi Firenzen kohti Bolognaa. Jossakin kohtaa oli pieni ruuhkanpoikanen peräänajon takia, mutta ei mitään hälyttävää. Modenan paikkeilla (siellä Itävallasta tuleva autostrada yhdistyy A1:een) vähän hihittelimme vastaantulevalle liikenteelle, joka seisoi paikallaan. Milanonkin ohitimme suitsait. Sen jälkeen vedimme pois pikatieltä, koska tuntui, että voisimme lounastaa. Niinhän siinä kävi, että läpiajamissamme kylissä ei ollut mitkään kuppilat auki!
Ei muuta kuin takaisin pikitielle. Ja samassa olimme jonon hännillä. Ei mitään tietoa, minkä takia tai kuinka kauan se kestäisi. Jono mateli hitaasti, joten meillä oli aikaa ihastella silmiä hivelevän kauniita Como-järven maisemia.
Jonomuodostelman syyksi osoittautui Italian ja Sveitsin välinen raja-asema. Ei siellä passeja kyselty, mutta syynäsivät kyllä, että onko kaikissa autoissa Sveitsissä vaadittava vinjetti. Meillä oli ja valmiiksi tuulilasiin kiinnitettynä.
Comon jälkeen pääsimme ajamaan normaaliin tahtiin Luganon ja Bellinzonan ohi, aina silloin tällöin vauhti vähän laski, mutta eteenpäin toki mentiin. Vähän ennen Biascaa tuli ensimmäinen Stau-varoitus (6km). Tarkoittaako se, että ruuhka alkaa kuuden kilometrin päästä vai onko se 6 km pitkä?
No, ei se alkanut kuuden kilsan kuluttua, vaan seuraavassa mutkassa.
Siinäpä sitä sitten seisottiin. Aamun koleus oli vaihtunut jo normilämpöön (+33C). Jono liikkui aina kerrallaan muutamia kymmeniä metrejä, pysähtyi sitten kokonaan ja jos sai ajaa jopa 30km/h, tuntui ruhtinaalliselle. Vastaantulevalla liikenteellä ei ollut minkäänlaista probleemaa. Iloisesti tööttäilivät, kai lohduttaakseen tai sitten ei. Yritimme kuunnella radiosta ruuhkatiedotuksia, mutta valitettavasti italian kielen taitoni ei riittänyt ymmärtämään muuta kuin kilometrimääriä, joista ei ollut mitään apua, koska ei tiennyt millä tiellä mikäkin ruuhka oli!
Varmaankin liki 1,5 tunnin jälkeen pääsimme kärrylle ruuhkan syystä. Tietyömaa, jota ei ollut. Oli vain liikennevalot, jotka päästivät lyhyenläntään tunneliin.
Tämän jälkeen toivomme heräsi uudelleen. Markku järkeili, että Biascan tunnelin liikennevalot toimivat ikäänkuin etukäteissyöttönä St Gotthardin tunnelille. Paskanmarjat! Sekin ennustus meni niin poskelleen kuin voi mennä.
Muutaman kilometrin jälkeen istuimme taas ruuhkassa ja nyt oli kyseessä pääsy St Gotthardin tunneliin. Se vei meiltä parisen tuntia. Eteläänpäin menevät ajelivat edelleen nasta laudassa.
Tunnelin suuluukulla on valot, vihreä oli päällä 10 sek ja punainen puoli minuuttia. Kun meidän vuoromme aikanaan tuli, meidän lisäksi 10 sekunnissa ehti mennä yksi bussi ja yksi henkilöauto.
Kun viimein pääsimme Alppien pohjoispuolelle, tunsimme suurta helpotusta, mutta myös verensokerin laskemisesta aiheutunutta äreyttä ja hermojen kiristystä. Vesikin oli loppunut jo tuntikausia aikaisemmin.
Saavuimme Dagmerselleniin 12h45min sen jälkeen, kun olin lähettänyt viestin "iltapäivällä saapumisesta". Ystävillemme se ei ollut yllätys "Fucking St Gotthard is always testing peoples' nerves", ja kuulemme erityisesti kesäviikonloppuisin. Hehehe.
Sunnuntaiaamuna jatkoimme matkaa Sveitsistä kohti keskistä Saksaa (Göttingen). Karlsruhen paikkeilla seisoimme ehkä puolisen tuntia jonossa ja muutaman kerran aina silloin tällöin, lähinnä OIKEIDEN tietyömaiden takia.
Saavuimme majapaikkaamme ehkä noin 1,5 tuntia gps:n arviota myöhemmin.
Käyskentelimme pittoreskissa kaupungin keskustassa ja kävimme syömässä mahamme täyteen Hellas-nimisessä kreikkalaisravintolassa, jossa annokset olivat mahdottoman suuria. Veikkaanpa, että suursyömäreilläkin jäisi osa syömättä.
Göttingenin keskusaukiolla on Gänzeliesel-patsas, joka on paikallinen Havis Amanda, mutta paljon pienempi. Göttingenissä on maailmankuulu yliopisto ja mm. sieltä valmistuvat opiskelijat kukittavat Gänselieselin valmistumisjuhliensa yhteydessä. Patsaan posken suuteleminen tuottaa myös onnea, joten Liesel on yksi maailman pussatuimpia tyttösiä.
Aamiainen naamaan ja baanalle. Alitajunnassa jyskytti, että vielä on edessä yksi pullonkaula: Hampuri.
Ihme ja kumma ohitimme sen kuin heittämällä, ei minkäänlaista hidastelua. Puttgardenin lauttarannassa tapahtui uudelleen sama ihme kuin menomatkalla. Maksoimme matkan, ajoimme annettuun riviin, josta saimme ajaa suoraan paattiin. Ennen kuin ehdimme nousta autokannelta yhden kerroksen ylöspäin, lautta kaasutti jo täyttä höyryä kohti Tanskaa.
Tanska on ohikulkupaikka, siellä ei pysähdellä.
Öresundsbron jälkeen Ruotsin puolella rajavartija pyysi nähdä passit!!! Muistikuviin palautuikin Ruotsin tiukentunut malli maahantulijoiden suhteen. Nainen katsoi passit ja toivotti hyvää matkaa.
Saavuimme Markarydin Stora Hotelletiin ajoissa.
Viimeiselle päivälle jäi ainoastaan reilu 400 km Markarydista Tukholmaan. Jostakin syystä Moonika halusi värittää loppumatkaamme ja ajatti Viking Linen terminaaliin Södermalmin kautta. Mikäpä se siinä, mutta Slussenilla on melkoinen remontti meneillään eikä Moonika-poloinen tiennyt niistä mitään.
Käännyimme gps:n ohjeen mukaisesti oikealle ja Markku kysyi, että mihin me nyt ollaan menossa. Vastasin, että Tukholman keskustaan!!! Navigaattori piirteli uutta reittiä, mutta kävi varmuuden vuoksi Östermalmin kulmilla ja kohta olimme Vanhankaupungin laitamilla. Muuten kiva, mutta se Slussenin työmaa sotki senkin suunnan.
Markku teki pari rivakkaa U-käännöstä varsin mielenkiintoisissa paikoissa ja lopulta päätimme ajaa takaisin Södermalmille ja yrittää navigoida sieltä käsipelillä satamaan. Ykskaks Markku huomasi alkuperäisen reittimme (josta olimme kääntyneet oikealle) ja nyt menimme oikein paitsi, että Markku ei uskonut minua, että Vikingin lautoille käännytään siitä, missä viitta oli. Vielä piti yksi uukkari käydä pyöräyttämässä terminaalin kohdalla.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
8676 kilometriä ja saatoimme vaivatta heittää yläfemmat hyvin sujuneesta matkasta ja selviytymisestä haasteellisissakin paikoissa.
