Loma Toscanassa numero diciotto: tentazioni ultimi

Heti tämän tekstin alkuun huomautan, että tämä on todellakin teksti nro 18, vaikka edellinen näyttäisi olevan numero 16. Teksteistä löytyy kyllä seitsemästoistakin (diciassette), mutta epäjärjestyksessä ovat.

Toscanan lomamme päättyi lauantaina 13.8. ja jo aamuvarhaisella olimme valmiina starttaamaan kotimatkalle, joka tulisi kestämään keskiviikkoaamuun 17.8. saakka.

Hyvästelimme ihastuttavan isäntäväkemme, joka ihmetteli meidän vaatetusta (shortsit ja t-paidat), koska heidän mielestään oli kylmä (+14C). Kiittelimme puolin ja toisin toisiamme ja me erityisesti loistavaa lomapaikkaa.

Gianluca sanoi, että meillä ei ole mitään huolta liikenteestä siihen aikaan aamulla ja kaiken lisäksi kaikki ihmiset hakeutuvat eteläänpäin eivätkä suinkaan meidän kanssamme pohjoiiseen.

Moonikamme arvioi matka-ajaksemme 7,5 tuntia, josta syystä ilmoitin seuraavaan yöpymispaikkaamme "nähdään iltapäivällä".

No, matka taittuikin sujuvasti ohi Firenzen kohti Bolognaa. Jossakin kohtaa oli pieni ruuhkanpoikanen peräänajon takia, mutta ei mitään hälyttävää. Modenan paikkeilla (siellä Itävallasta tuleva autostrada yhdistyy A1:een) vähän hihittelimme vastaantulevalle liikenteelle, joka seisoi paikallaan. Milanonkin ohitimme suitsait. Sen jälkeen vedimme pois pikatieltä, koska tuntui, että voisimme lounastaa. Niinhän siinä kävi, että läpiajamissamme kylissä ei ollut mitkään kuppilat auki!

Ei muuta kuin takaisin pikitielle. Ja samassa olimme jonon hännillä. Ei mitään tietoa, minkä takia tai kuinka kauan se kestäisi. Jono mateli hitaasti, joten meillä oli aikaa ihastella silmiä hivelevän kauniita Como-järven maisemia. 

Jonomuodostelman syyksi osoittautui Italian ja Sveitsin välinen raja-asema. Ei siellä passeja kyselty, mutta syynäsivät kyllä, että onko kaikissa autoissa Sveitsissä vaadittava vinjetti. Meillä oli ja valmiiksi tuulilasiin kiinnitettynä.

Comon jälkeen pääsimme ajamaan normaaliin tahtiin Luganon ja Bellinzonan ohi, aina silloin tällöin vauhti vähän laski, mutta eteenpäin toki mentiin. Vähän ennen Biascaa tuli ensimmäinen Stau-varoitus (6km). Tarkoittaako se, että ruuhka alkaa kuuden kilometrin päästä vai onko se 6 km pitkä?

No, ei se alkanut kuuden kilsan kuluttua, vaan seuraavassa mutkassa.

Siinäpä sitä sitten seisottiin. Aamun koleus oli vaihtunut jo normilämpöön (+33C). Jono liikkui aina kerrallaan muutamia kymmeniä metrejä, pysähtyi sitten kokonaan ja jos sai ajaa jopa 30km/h, tuntui ruhtinaalliselle. Vastaantulevalla liikenteellä ei ollut minkäänlaista probleemaa. Iloisesti tööttäilivät, kai lohduttaakseen tai sitten ei. Yritimme kuunnella radiosta ruuhkatiedotuksia, mutta valitettavasti italian kielen taitoni ei riittänyt ymmärtämään muuta kuin kilometrimääriä, joista ei ollut mitään apua, koska ei tiennyt millä tiellä mikäkin ruuhka oli!

Varmaankin liki 1,5 tunnin jälkeen pääsimme kärrylle ruuhkan syystä. Tietyömaa, jota ei ollut. Oli vain liikennevalot, jotka päästivät lyhyenläntään tunneliin. 

Tämän jälkeen toivomme heräsi uudelleen. Markku järkeili, että Biascan tunnelin liikennevalot toimivat ikäänkuin etukäteissyöttönä St Gotthardin tunnelille. Paskanmarjat! Sekin ennustus meni niin poskelleen kuin voi mennä.

Muutaman kilometrin jälkeen istuimme taas ruuhkassa ja nyt oli kyseessä pääsy St Gotthardin tunneliin. Se vei meiltä parisen tuntia. Eteläänpäin menevät ajelivat edelleen nasta laudassa.

Tunnelin suuluukulla on valot, vihreä oli päällä 10 sek ja punainen puoli minuuttia. Kun meidän vuoromme aikanaan tuli, meidän lisäksi 10 sekunnissa ehti mennä yksi bussi ja yksi henkilöauto.

Kun viimein pääsimme Alppien pohjoispuolelle, tunsimme suurta helpotusta, mutta myös verensokerin laskemisesta aiheutunutta äreyttä ja hermojen kiristystä. Vesikin oli loppunut jo tuntikausia aikaisemmin.

Saavuimme Dagmerselleniin 12h45min sen jälkeen, kun olin lähettänyt viestin "iltapäivällä saapumisesta". Ystävillemme se ei ollut yllätys "Fucking St Gotthard is always testing peoples' nerves", ja kuulemme erityisesti kesäviikonloppuisin. Hehehe.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme matkaa Sveitsistä kohti keskistä Saksaa (Göttingen). Karlsruhen paikkeilla seisoimme ehkä puolisen tuntia jonossa ja muutaman kerran aina silloin tällöin, lähinnä OIKEIDEN tietyömaiden takia. 

Saavuimme majapaikkaamme ehkä noin 1,5 tuntia gps:n arviota myöhemmin. 

Käyskentelimme pittoreskissa kaupungin keskustassa ja kävimme syömässä mahamme täyteen Hellas-nimisessä kreikkalaisravintolassa, jossa annokset olivat mahdottoman suuria. Veikkaanpa, että suursyömäreilläkin jäisi osa syömättä.

Göttingenin keskusaukiolla on Gänzeliesel-patsas, joka on paikallinen Havis Amanda, mutta paljon pienempi. Göttingenissä on maailmankuulu yliopisto ja mm. sieltä valmistuvat opiskelijat kukittavat Gänselieselin valmistumisjuhliensa yhteydessä. Patsaan posken suuteleminen tuottaa myös onnea, joten Liesel on yksi maailman pussatuimpia tyttösiä.

Aamiainen naamaan ja baanalle. Alitajunnassa jyskytti, että vielä on edessä yksi pullonkaula: Hampuri.

Ihme ja kumma ohitimme sen kuin heittämällä, ei minkäänlaista hidastelua. Puttgardenin lauttarannassa tapahtui uudelleen sama ihme kuin menomatkalla. Maksoimme matkan, ajoimme annettuun riviin, josta saimme ajaa suoraan paattiin. Ennen kuin ehdimme nousta autokannelta yhden kerroksen ylöspäin, lautta kaasutti jo täyttä höyryä kohti Tanskaa.

Tanska on ohikulkupaikka, siellä ei pysähdellä. 

Öresundsbron jälkeen Ruotsin puolella rajavartija pyysi nähdä passit!!! Muistikuviin palautuikin Ruotsin tiukentunut malli maahantulijoiden suhteen. Nainen katsoi passit ja toivotti hyvää matkaa.

Saavuimme Markarydin Stora Hotelletiin ajoissa. 

Viimeiselle päivälle jäi ainoastaan reilu 400 km Markarydista Tukholmaan. Jostakin syystä Moonika halusi värittää loppumatkaamme ja ajatti Viking Linen terminaaliin Södermalmin kautta. Mikäpä se siinä, mutta Slussenilla on melkoinen remontti meneillään eikä Moonika-poloinen tiennyt niistä mitään.

Käännyimme gps:n ohjeen mukaisesti oikealle ja Markku kysyi, että mihin me nyt ollaan menossa. Vastasin, että Tukholman keskustaan!!! Navigaattori piirteli uutta reittiä, mutta kävi varmuuden vuoksi Östermalmin kulmilla ja kohta olimme Vanhankaupungin laitamilla. Muuten kiva, mutta se Slussenin työmaa sotki senkin suunnan. 

Markku teki pari rivakkaa U-käännöstä varsin mielenkiintoisissa paikoissa ja lopulta päätimme ajaa takaisin Södermalmille ja yrittää navigoida sieltä käsipelillä satamaan. Ykskaks Markku huomasi alkuperäisen reittimme (josta olimme kääntyneet oikealle) ja nyt menimme oikein paitsi, että Markku ei uskonut minua, että Vikingin lautoille käännytään siitä, missä viitta oli. Vielä piti yksi uukkari käydä pyöräyttämässä terminaalin kohdalla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

8676 kilometriä ja saatoimme vaivatta heittää yläfemmat hyvin sujuneesta matkasta ja selviytymisestä haasteellisissakin paikoissa.

Loma Toscanassa numero sette: traffico rallentato

Loma Toscanassa on nyt täyttä totta, mutta olkoon tämä liikenteellinen johdatus loman huikeisiin tunnelmiin.

Aivan ensimmäiseksi kuitenkin muistutan ja kannustan kaikkia lukijoita kommentoimaan ahkerasti kirjoituksia, koska arvomme myös tämän loman päätteeksi jonkin autenttisen tuliaisen kaikkien kommentoijien kesken. Arvontapalkinnot ovat aina ja iänkaikkisesti ilahduttaneet voittajien mieltä.

Lähdimme Markun 50-vuotislahjalomalle Turusta Viking Gracella. Samalla matkalla olivat risteilemässä minun vanhin ja nuorin kummipoikani, joista toinen on poika ja toinen isä. Siinäpä arvuuttele, kuka on kukin.

Arvoimme Turun lähtösatamaksi sen vuoksi, että paatti on satamassa jo klo 6.30 lokal tid, joka antaa reilun kolme tuntia etumatkaa Helsingin botskiin nähden. Olimme varanneet kaiken lisäksi ns. paalupaikan, joka takasi meille nelosruudun startissa.

Grace oli satamass klo 6.30 ja ekan kerran tsekkasimme aikarautaa Nackan tunnelissa (klo 6.40). Paalupaikasta kannatti maksaa muutama kymppi. 

Ruotsin läpi on mukava ajaa, hienot maisemat, hyväkuntoiset tiet ja kunnioittava liikenne. 

Alla kuva Öresundsbrosta Ruotsin ja Tanskan väliltä.

Nälkä kurni suolessa ja heittelimme kinttaita ilmaan, että syödäänkö Rødby-Puttgarden -lautalla vai maissa joko Ruotsin puolella vai Tanskassa. Päädyimme hampurilaisiin Piberhusissa Tanskassa.

Meillä kävi ilmiömäinen tuuri, kun saavuimme Rødbyhyn. Maksoimme lauttamaksun ja menimme jonon jatkoksi. Olimme varmoja, että seuraava 45 min odotetaan, mutta katinkontit. Käsky kävi ja olimme viimeinen auto, joka otettiin paattiin. Yhtiömme kiitti.

Saksan puolella oli seuraavaan yöpymiseen vielä reilun 3 tunnin ajomatka, joka taittui Hampurin sumppua lukuunottamatta vaikeuksitta. Päivän päätteeksi Hildesheimissa pikainen ruokailu kelpomeksikolaisessa ja sitten pää tyynyyn.

Perjantaiaamuna lähdimme kohti uusia seikkailuja. Kuuluisat Kasselin mäet vaikuttivat. Mielestäni me olimme alasmeno-osuudella verrattuna vastaan tulevaan liikenteeseen. Saksan teillä on muuten ihan mahdottomasti raskasta liikennettä ja se näkyy teiden kunnossa.

Matka jatkui mallikkaasti, kunnes alkoi STAU. Seisoimme 10 kilometrin ruuhkassa yli 2,5 tuntia. Etenimme 300 m kerrallaan, jonka jälkeen odotimme seuraavaa siirtoa 10 min. 

Kun loppujen lopuksi pääsimme pälkähästä, teimme omatoimisen kiertomatkan päätyen uuteen ruuhkaan Würzburgin kaupungin keskustassa. Ei naurattanut. Nälkäkin oli.

Kaikkien jonotusten ja kurvailujen jälkeen olimme lopulta perillä majapaikassamme Seefeldissä. Hotellin ja ravintolan henkilökunnan ystävällisyys sai kaikki päivän paskafiilikset pyyhittyä pois.

Lauantaiaamuna oli edessä viimeinen huikonen ennen kuin olisimme perillä lomakohteessamme Monte San Savinossa Toscanassa.

Alkumatka Seefeldistä Innsbruckin ja Brennerin kautta sujui kuin rasvattuna, mutta noin parikymmentä kilometriä ennen Firenzeä alkoi tietyömaa, joka hidasti liikenteen nollaan. Siinä meinasi keittää yli.

Selvisimme kuitenkin, vaikkakin liikennekulttuuri on täällä täysin toisia kunnioittamatonta ja röyhkeää.

Aivan loppumetreillä teimme ylimääräisen sakkokierroksen, mutta kuin taikaiskusta löysimme kuitenkin sen, mitä etsimme: Orange Housen ihanine isäntäväkineen.

Summa summarum: kaikesta huolimatta tekisin matkan uudelleen. Annan kuitenkin kaikille lukijoille ja matkaa suunnitteleville vinkin, että kannattaa varata matkalle hyvät hermot, riittävästi aikaa ja matkustajille juotavaa autoon sekä (ehkä) mainion pidätyskyvyn.

Loma Toscanassa numero quattro: prenotazioni e preparazioni

Nyt kun Markun synttärijuhlat järjestelyineen ovat taakse jäänyttä elämää, voin paneutua tulevan kesäloman valmisteluun toden teolla. Starttiin on vielä 2,5 kuukautta, mutta ajalla on tunnetusti siivet ja kun vielä muistaa, että tässä sivussa yritän hoitaa siviilivirkaanikin, niin koskaan ei tee turhaan etukäteisvalmisteluja.

Vuokratalon loppulasku lankeaa kesäkuun alussa, se on hoidossa. Suurkiitokset tässäkin kohtaa kaikille niille, jotka kartuttivat lomakassaa Markun syntymäpäivälahjan muodossa! Muistamme teitä kaikkia lämmöllä siellä Toscanan auringon paahteessa proseccolasillisella.

Kuten olen jo aiemmin kertonut seilaamme Turusta Tukholmaan ja sieltä aamutuimiin jatkamme matkaa mahdollisimman pitkälle. 

Nyt se "mahdollisimman pitkälle" -paikka on konkretisoitunut Ala-Saksin Hildesheimiksi. Kilometrejä on nieltävänä yli 1150, joka tarkoittanee lyhyine kahvi- ja lounastaukoineen jotakuinkin 13 tunnin ajoa. Mikäpä se siinä. Kumpikaan meistä ei vierasta autolla ajamista ja ainakin Ruotsissa on mukava ajaa hyvin hoidettuja teitä pitkin. Hampurin seudun tiet ovat muistikuvien mukaan huonokuntoisempia, mutta kaistoja on enemmän, joten eiköhän se matka joudu. Toki matka-aikaan vaikuttaa sekin, miten lauttamatka Rødbystä Puttgardeniin natsaa: irtoaako lautta rannasta juuri, kun me porhallamme sinne vai olemmeko onnekkaita ja saamme ajaa suoraan lautalle. Sen näkee sitten.

Toivottavasti hyvin nukutun yön ja riittävän aamiaisen jälkeen tarkoituksena on pyyhkäistä noin 720 kilometriä Tiroliin (Seefeld in Tirol). Ensialkuun ajatuksena oli yöpyä Innsbruckissa, mutta ei menomatkalla ehdi nähtävyyksiä katsella, joten majapaikka valikoitui "radan varrelta". Taas vain iltaruokaa, unta palloon ja baanalle.

Lauantaipäivän etappi on vajaa 600 km, joka on ajassa ehkä 6,5 tuntia. Itävallan halki Brennerin solan kautta kohti Trentoa, Veronaa, Bolognaa, Firenzeä ja lopulta kesälomakyläämme Monte San Savinoon.

Kyllähän nuo päivät kysyvät hyviä istumalihaksia ja erinomaista keskinäistä sopua. Minä toki saatan varjojarrutella, jos ja kun olen vänkärin paikalla, mutta minkäs teet, jos toinen ajaa huolimattomasti:-D.

Moonika on tottakai itseoikeutettu matkakumppani, joka saa taas luvan piirrellä meille parhaat reitit ja kertoa kuinka monta kierrosta liikenneympyrässä saa maksimissaan pyöriä.

Toscanalainen keittiö -kirjan lisäksi olen ostanut Ella Kannisen kirjan "Ellan Toscana" ja ostoslistalla on myös Marita Joutjärven ja Vittorio Gianninin "Herkullisten ruokien ja tarinoiden Toscana". Viimeisimmissä Maku- ja Viini-lehdissä on ollut onnekseni paljon italialaisruokien ohjeita, joita kohtapuoliin kerään mukaani.

Markku sai syntymäpäivälahjaksi myös Toscana/Umbria -opaskirjan, jonka senkin olen jo kahlannut läpi.

Aina silloin tällöin surffailen netissä ja etsin tietoa lähikylistämme mahdollisia päiväretkiä ajatellen. Tänään katselin mm. junien aikatauluja, mutta en tullut vielä hullua hurskaammaksi.

Toscanan kesälomapaikassamme tulevat käymään Tuomas ja Tinja, Ella, Marita ja Mikko, Heli ja Pete sekä Markus ja Kia. Kaiken muun ajan rauhoitamme itsellemme. Eikä vierailujen aikaankaan ole luvassa all inclusive -palvelua vieraille, ei toki. Jokainen osallistuu arkiaskareisiin. Keittiöpossun tehtävä kiertää eikä joka päivä käydä ulkona syömässä, ellei keittiöpossun virkaa hoitava itse niin päätä.

Näillä mennään. Tuonnempana taas lisää kuulumisia.

Loma Toscanassa no uno: passo primo

"Ilman unelmia taistelumme on turhaa, 

sanamme tyhjiä ja tarkoituksettomia.

Ilman unelmia kuljemme toistemme ohi

näkemättä, tuntematta, rakastamatta".

(Sinikka Svärd ja Sinikka Hautamäki)

Pitkäaikaisen unelmamme ensimmäinen askel on otettu ja sitova siirto tehty!

Jo vuosikausia sitten olemme yhdessä päättäneet, että sen jälkeen, kun Markku täyttää vuosia viisi ja nolla, me vietämme kuukauden mittaisen loman Toscanan auringon alla. 

Kuulostaa kliseiselle, mutta meille se on suuri unelma. Joutoaikaa huikaisevan kauniissa maisemissa ( näin oletamme kuvausten ja kertomusten perusteella), rauhallinen ja siisti kämppä mukavuuksilla, sopivassa määrin tutustumisen arvoisia kohteita lähimaastossa (Firenze, Siena, San Marino, Pisa, Cortona, Chiantin alueen pikkukylät jne), herkullista ruokaa ja suunmukaista juomaa aurinkoisia kesäpäiviä unohtamatta.

Näistä tekijöistä meidän unelmamme koostuu.

Ensi kesään on pitkä aika, se totta. Varauksen tekemiselle liki vuoden etukäteen on yksinkertaisesti taloudellinen perustelu: 20% alennus vuokrahinnasta. 

Varausmaksu on maksettu ja loppuosa erääntyy 42 päivää ennen vuokrauksen alkua. Siihen mennessä ehtii kerryttää matkatiliä ja ties vaikka veikkausvoiton saisi, niin sehän keventäisi kummasti matkabudjettia.

Toinen ensivaiheen panostus on Toscanan kartta (8,90 e Akateemisesta). Toki meidän iki-ihana Moonika-navigaattorimme pääsee tositoimiin ensi kesän matkallakin, mutta paperikartta on mainio apuväline etsiessä vaikkapa päiväretken kohdetta lähitienoossa.

Tekstin tunnisteina on mm. sekä automatkailu että kilpailut ja palkinnot, joista ensimmäinen tarkoittaa sitä, että matkustamme Toscanaan omalla autolla. Pitkä matka, mutta oma kulkupeli helpottaa elämää. Kilpailut ja palkinnot tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että jokainen vuoden aikana näitä tekstejä kommentoinut on mukana tuliaisen arvonnassa. Ajattele, mitä palkinto voi olla, kun olemme autolla liikkeellä yhdellä Italian kuuluisimmista viinialueista, ruuasta puhumattakaan!

Päivitän Loma Toscanassa -tekstejä sitä mukaa kuin matkaan liittyviä asioita nousee esille, toteutuu tai on muuten ajankohtaisena.

Ci vediamo!

Sikspäkin roadtripin palkinto arvottavana ... ja myös arvottu

Poikkeuksellisesti julkaisen kuvan arvottavasta kommentointipalkinnosta jo etukäteen. Tarkoitus on nostaa kommentoijien lukumäärää väheksymättä kirjoitushetkeen mennessä jätettyjä kommentteja.

Tällä reissulla olin tosi huono shoppailija, ja tämänkin löysin viime hädässä LAXin lentokentän kirjakaupasta. Kirjanen on oikeasti hyödyllinen. Se sisältää vinkkejä siitä, miten ja milloin kannatta varata matkansa, mitä pakata mukaan ja kuinka eri maissa tipataan. Kaikki on kerrottu lontooksi.

Palkinnon arpomisaikaa on jatkettu eli sunnuntai-iltaan 12.7.2015 mennessä nimellä tai tunnistettavalla nimimerkillä jätetyt kommentit osallistuvat tämän kirjasen arvontaan. Onnea matkaan!

Aili Inkeli jo kovisteli minua, että missä arvonta viipyy. Pahoittelin hänelle ja pahoittelen nyt kaikille muillekin, että arvonta vähän venähti. Laiskuutta.

Tänään 20.7.2015 Markku toimi onnenpoikana ja veti hatusta "mummin Ruijantieltä" voittajaksi. Onnea voittajalle!!! Palkinto on pakattu Postista ostettuun kuoreen ja lähtee tuota pikaa kohti Koillismaata. Kylläpäs nyt mummi saa aimo annoksen vinkkejä menestyksekkääseen matkustamiseen. Liekö tulee vielä "kaikitta mukavin makkuttaja"!

Sikspäkki ruutulipulla

Sikspäkin Amerikan valloitus on tehty. Tuliko se valloitettua tai valloittiko Amerikan Yhdysvallat Sikspäkin sydämet, se jää jokaisen itsensä arvioitavaksi.

Matka-aikaa kertyi kaikkiaan 3,5 viikkoa ja maileja noin 3000 (4800 km). Kunnioitettava määrä, kun ottaa huomioon se, että Seattlesta LA:hin on VAIN noin 2200 km eli kiemurtelimme melkoisesti saavuttaaksemme moiset kilometrit. Tosin Losissa matkamittariin kertyi maileja jo pelkästä kauppareissusta ties vaikka kuinka paljon.

Muutamia sakkokierroksia teimme eikä niistä mikään ollut iki-ihanan Moonikamme (GPS) syytä. Kaistat vain vaihtuvat välillä sellaiseen tahtiin, että siinä on sekä navigaattorilla, kartanlukijalla että kuskilla tekeminen, että ehtii reagoimaan jokaiseen muutokseen. Hyvin selvisimme, vaikka tapahtumahetkellä harmistuksen määrä on käsinkosketeltava.

Reittimme myötäili pitkälti Tyynen valtameren rantaviivaa, mutta teimme sen lisäksi pari sisämaakiepautusta. Aivan ensiksi matka johti Seattlesta kohti Mt St Helensin tulivuorta, joka madaltui purkauksessaan 1980 nelisensataa metriä. Sieltä lähdimme kohti merimaisemia ja yövyimme Astoriassa Oregonin osavaltion puolella.

Astorian jälkeen matkamme jatkui rantaviivaa seuraillen ja maisemia taivastellen aina North Bend/Coos Bayhin saakka, josta käännyimme kohti Ashlandia Oregonin eteläosassa.

Ashlandissa vietimme kaikkiaan kolme yötä, koska pojat osallistuivat alaansa liittyvälle kurssille parin päivän ajan. Ashlandista matka jatkui I5:ta kohti San Franciscoa.

San Franin jälkeen palasimme takaisin rantatielle ja se kannatti. Maailman kaunein rantareitti ikinä!!! Se ei ole kaikilta osiltaan korkean paikan kammoisen suosikkimesta, mutta ehdottomasti ajamisen arvoinen. Verkkokalvoille ja mielen sopukoihin piirtyi sellaisia kuvia, joita ei saa taltioitua minkäänlaiseen tekniseen vimpaimeen.

Yhden yön vietimme viehättävässä Paso Roblesin kaupungissa, josta ei ole enempää kerrottavaa, koska se oli meille vain yöpymispaikka. Seuraavana päivänä Mr Taipale paahtoi keskikaistaa kohti pelihelvettiä, jossa vallitsi myös helvetillinen lämpötila (+45C varjossa), vielä klo 22.30 oli +33C.

Las Vegasin neonvalot nähtyämme lähdimme kohti viimeistä etappiamme eli Los Angelesia. Jälleen kerran kerta laakista oikeaan osoitteeseen ja ei muuta kuin taloksi.

Välillä Dodge Grand Caravanissa oli kuskin ja co-pilotin lisäksi neljä muutakin ohjaajaa tai ainakin jarrupolkimen polkijaa, mutta kertaakaan kukaan ei vetänyt sivuun ja sanonut, että hyppääpä itse puikkoihin.

Dodge oli tilava auto, mutta heikkotehoinen kuusihenkiselle porukalle matka-askeineen. Amerikan länsirannikko sattuu olemaan varsin vuoristoinen, joten autolle sai antaa kenkää välillä melkein seisaaltaan, että sen sai nousemaan ylämäkeen jäämättä toisten jalkoihin.

Majoituksista ainoastaan Vancouverin, Seattlen ja Los Angelesin asunnot oli varattu etukäteen. Kaksi ensimmäistä Airbnb:n kautta ja viimeinen oli ystävämme perheen asunto.

Kaikki yhteisasunnot osoittautuivat mainioksi vaihtoehdoksi näin isolle porukalle. Dollari on tällä hetkellä kova valuutta suhteessa euroon, joten hintataso Amerikassa on korkea verrattuna muutaman vuoden takaiseen. Kimppamajoittuminen kannattaa, varsinkin suurkaupungeissa. Silloin on tosin varauduttava siihen, että joutuu vuokraamaan auton.

Vancouverin talo oli viehättävällä alueella, josta pääsi bussilla keskustaan (45 min). Talo oli huippusiisti, paitsi että siellä oli onnettomat paistinpannut ja huonotehoinen kaasuliesi. 

Seattlessa saimme käyttöömme Dodgen, jolla karautimme selkeästi kaakkoisaasialaisella asuinalueella sijaitsevaan taloon, joka näytti edellisen majapaikan jälkeen vaatimattomalle ja hoitamattomalle. Sekin oli hyvin tilava ja muutenkin tarpeitamme tyydyttävä, mutta sai silti huonommat arviot kuin Vancouverin asunto.

Riversidessa (CA) saimme käyttöömme ystävämme vanhempien "ylimääräisen" talon, jossa oli neljä makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta/WC:tä ja kaikin puolin muuten täydellinen varustus, vaikka taloa käytetään vain silloin tällöin.

Jopa jääkaappi oli täytetty valmiiksi pienillä snackseilla niinkuin kananmunia, pekonia, leipää, juustoa, tomaattia, kinkkua, savustettua lohta, vesimelonia, viinirypäleitä, kirsikoita, mehua yms yms. Saapumisiltana kävimme poimimassa omistajan läheiseltä appelsiinitarhalta appelsiineja, joista Markku ja Antsa puristivat meille kaikille joka aamu tuoretta mehua. Olipa kuulkaatten nannaa!!!

Edellisten majapaikkojen lisäksi yövyimme eritasoisissa hoteilleissa tai motelleissa, joissa kaikissa oli ilmastointi, mutta meluttomuutta ei taattu. Esimerkiksi Ashlandissa motelli sijaitsi aivan I5:n vieressä eikä näin ollen voinut välttyä liikenteen melulta. Missään ei tietenkään ollut suomalaisittain ylitsepursuavaa aamiaistarjoilua. San Franciscon aamiainen oli yliveto (kuva alla), vaikka hotellin (Inn) omisti suomalaisnainen. Kaikkea ei voi saada.

Kaiken kaikkiaan Sikspäkin ekskursio oli onnistunut ottaen huomioon, ettemme ole koskaan matkustaneet tällä joukolla yhdessä. Kuuteen henkeen mahtuu tasan kuusi omanlaistaan persoonaa omine tarpeineen ja tapoineen. 

Joukon vääpelinä meinasin muutaman kerran polttaa päreeni, mutta aikaa myöten tajusin vaikenemisen jalon taidon. Puhemies piti huolen niin puhe- kuin musiikkiohjelmistakin, Markku kertoi kuolemattomia juttujaan (= moneen kertaa kuultuja, mutta silti naurettavia), Ansku lienee laatinut meistä jokaisesta psykologisen analyysin, Antsa ei jättänyt kertaakaan ketään kyydistä ja Jaana katseli kokonaisuutta taiteellisen vaikutelman näkökulmasta. 

Tekemisen arvoinen matka!

Los Angeles CA

Sikspäkin viimeinen etappi oli Los Angeles Kalifornian osavaltiossa Yhdysvaltojen lounaisosassa lähellä Meksikon rajaa. Markulle ja minulle LA on tuttu jo kolmelta aikaisemmalta reissulta, mutta muille sikspäkkiläisille kaupunki ihmeineen oli uusi kokemus. 

Los Angeles on Yhdysvaltojen toiseksi suurin kaupunki New Yorkin jälkeen. LA:ssa asuu reilu 3,5 miljoonaa ihmistä, joista puolet on latinotaustaisia. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että siellä pärjää pelkällä espanjalla vallan hyvin. Suur-LA:n alueella asuu kaikkiaan yli 18,5 miljoonaa ihmistä, joka puolestaan antaa mielikuvan kaupungin todellisesta koosta. Kaikkialle on pitkä matka.

Suuralue muodostuu kylki kyljessä sijaitsevista kaupungeista, mm. Los Angeles, Anaheim, Santa Ana, Santa Monica, Glendale, Pasadena, Yorba Linda, Riverside (jossa me majoituimme) ja vaikkapa pahamaineinen Compton. Parin kymmenen miljoonan ihmisen asuttaminen vaatii neliökilometrejä vähän enemmän kuin esimerkiksi Temmeksellä. Välimatkat ilmoitetaan aina ajassa. On ihan sama, onko välimatkaa 5 vai 50 kilometriä, jos satut punkkaamaan 6-8 -kaistaisen tien varressa, jonka kaikki kaistat ovat pullollaan henkilöautoja ja tappajarekkoja (vrt. elokuva Kauhun kilometrit), sinulla voi kulua matkaan  5 tai 50 minuuttia!!!

Sikspäkillä oli käytössään Riversidessa omakotitalo, jossa oli neljä makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta/WC:tä, ja se oli kaikin puolin muutenkin täysin varusteltu. Jopa jääkaappi oli täynnä ruokaa ja pari tequila-pulloa pöydällä.

Los Angelesin osuus alkoi virallisesti Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän (the 4th of July) juhlimisella Pasadenassa. Periamerikkalaiseen tapaan söimme hodareita, hampurilaisia ja omenapiirakkaa, mutta juomat painottuivat Meksikoon päin: tequilaa ja agaveroa jopa siinä määrin, että osalla Sikspäkkiä oli seuraavana aamuna ei-niin-hyvä-olo. Minulla oli todella hyvä olo.

Sunnuntaina Dodgen nokka käännettiin kohti Rowland Heightsia. Moonika sai tarkan osoitteen ja ryhtyi heti piirtelemään ajoreittiä. 

Tutun kadun päässä seisoi trailer, jonka perään oli kiinnitetty selvällä suomen kielellä viitta, jonka perusteella totesimme tulleemme perille. Loppu onkin elävää legendaa.

Osoitteessa asuu kirjeenvaihtokaverini yli 40 vuoden takaa. Hän on sisäistänyt tuon yhden ainoan suomenkielisen sanan, jota hän käyttää osuvasti, mutta myönteisemmällä tavalla kuin me suomalaiset.

Los Angelesissa on TÄYSIN mahdotonta nähdä kaikkia nähtävyyksiä neljässä päivässä. Maanantaina suuntasimme kohti Santa Monicaa, jonne pojat olivat sopineet tapaamisen yhden amerikkalaisen kollegansa kanssa. Välimatkaa kodin ja kohteen välillä oli kaksi (2) tuntia eli sama kuin lähtisit Helsingistä Tampereelle kylään.

"Menomatkalla" tsekkasimme Hollywoodin Boulevardilla Chinese Theatherin kuuluisat käden- ja jalanjäljet (alla Kalifornian entisen kuvernöörin Ison Arskan) ja Walk of Famen tähdet sekä sen paikan rappuset, jossa Oscar-gaalassa kävellään. Plus satuinpahan samaan kuvaan Hämähäkkimiehen kanssakin. Marilyn Monroen vakuutetaan kuolleen, mutta siellä se peippaili liehuvine helmoineen.

Sunset Boulevard on kuuluisa palmuistaan. Muuten se onkin paljon valjumpi kuin viereinen Hollywood Bl.

Santa Monicassa kävimme itseasiassa korkealla Topangassa, jossa poikien kolleegalla on ranch. Huikeat näkymät ja huikea oli tilakin. En kehdannut kuvata rouvan tiluksia.

Tiistai 7.7. oli Sikspäkin viimeinen kokonainen päivä Amerikan Yhdysvalloissa. Minä ja Markku jäimme kotimiehiksi, kun muu osa Sikspäkkiä lähti vielä tyydyttämään shoppailuintoaan lähiostarille. 

Illalla klo 19.30 meillä oli pöytävaraus Laguna Beachillä Teemu Selänteen omistamaan ravintolaan (ajomatkaa 50 min suuntaansa). 

Teemun ravintola oli tiistai-iltana tupaten täynnä eli huhtikuussa tehty pöytävaraus oli enemmän kuin paikallaan. Palvelu oli ensiluokkaista ja ruoka taivaallista (ja hintansa väärtiä). 

Illallisen päätteeksi hovimestari tuli luoksemme ja kertoi tietävänsä meidän olevan suomalaisia. Sen vuoksi hän kysyi, haluammeko kenties nähdä Teemun mitaleita ja Stanley Cup -pienoismallin? Tottakai, joten meitä on kuvattu Sotšin pronssimitali kaulassa Teemu Selanne Tavernissa Laguna Beachilla. Mafftavaa kahella ähvällä!

Olkoon tämä seuraava kuva maljannosto Enkelten kaupungille, joka ei taaskaan pettänyt. Vähiten ihanien ystäviemme ja heidän perheidensä takia.

Viva Las Vegas

Torstaiaamuna starttasimme Paso Roblesista varhain liikkeelle, koska edessä oli vähän yli 600 kilometrin taival Las Vegasiin huitsin Nevadassa. 

Pekalla oli ajovuoro ja hyvin hän pestinsä hoiteli, vaikkakin räpätystä tuli sekä etu-, keski- että takapenkiltä. Maisemat olivat tällä pätkällä karuja, sijaitseehan Mojaven autiomaa näillä seuduin. Kuvaustaukoja ei ollut, joten lukijat voivat itse googlailla näkymiä netistä.

Ansku näki jossakin kohdin torpedon!, joka osoittautui tarkemmin tarkasteltuna pieneksi TORNADON poikaseksi.

Saavuimme tukahduttavan kuumaan (yli + 40C) Las Vegasiin aikataulun mukaisesti eli seitsemässä tunnissa. Moonika-poloinen tarjosi meille reittiä MGM Grand - kasinohotelliin kohdasta, josta ei pääse kääntymään vasemmalle. Mister Taipale sompaili kunniakierroksen niinkuin vanha tekijä.

Majoittautumisen ja siistiytymisen jälkeen jalkauduimme Stripille töllistelemään pelihelvetin toinen toistaan hulppeampia kasinohotelleja, jotka vetävät uumeniinsa tuhansia hotellihuoneita, kymmeniätuhansia majoittujia, lukemattomat määrät erilaisia ravintoloita ja baareja, luksusliikkeitä, silmän kantamattomiin pelihalleja ym ym.

Ulkona tepastelu sai paidan selkämyksen kastumaan, jonka takia kurvasimme tavan takaa ilmastoituihin sisätiloihin kuivattelemaan ja jäähdyttelemään. Reilussa parissa tunnissa ehdimme katsastaa vain Stripin alkupään, mutta kyllä siinäkin on meille maalaisille ihmettelemistä.

Sikspäkki on maukkaan ruuan ja hyvän viinin ystävistä koostuva joukkio, joka ei jätä koskaan lautaselleen mitään! Se alkaa jo näkyä keskivartalon paikkeilla, mutta silti meillä kaikilla on sixpack siellä jossain...

Markku moitti, että olen pessyt hänen pellehermannishortsit liian kuumassa, koska ne ovat kutistuneet. Antsakin harmitteli ottaneensa liian pienet housut mukaan ja Pekka tavoittelee uutta ennätystä painon suhteen. Ennätys syntynee. Minun matkalaukkuun on pakattu makkarapaitoja - katsokaa vaikka kuvista!

Varasimme pöydän brasilialaisravintolasta "Fogo de Chão". 

Kävimme samanlaisessa paikassa Johannan ja Antin kanssa 2009 Philadelpihiassa edellisellä roadtripillä. Totesimme sen silloin erinomaiseksi ruokansa suhteen ja omaleimaiseksi toimintatapansa takia, joten pakkohan nälkäisen Sikspäkin oli päästä aktivoimaan parasympaattinen hermosto sinne.

Fogo de Chãon illallinen koostuu salaattibuffetista ja monenmoisista lihoista, joita tarjoillaan itse kullekin sitä mukaa kuin haluaa. Ruokailija ilmaisee lihanhimonsa kääntämällä pöydällä olevaa lappua: jos haluaa lihaa, on käännettävä vihreä puoli ylöspäin ja punainen on STOP niinkuin liikennevaloissa.

Tarjolla on nautaa (sisä- ja ulkofilettä, kuvetta, välikyljystä) lammasta, broileria, possusta mm. ribsejä sekä jotakin lihamakkaroita. 

Hohhoijaa. Syödä saa niin kauan kuin napa vetää ja vetihän se. Väsymykseen asti.

Eläköön Las Vegas!

Hwy1, hengen salpaava kokemus

San Franciscossa vietettyjen kahden yön ja yhden päivän jälkeen Sikspäkki oli taas valmis uusiin seikkailuihin. Antsa tarttui puikkoihin ja ohjasi meidät kaupungista ulos aamupäiväruuhkassa.

Aluksi Moonikalle annettiin vain joku paikannimi Hwy1:n varrelta sillä tarkoituksella, että pääsemme varmasti heti rantatielle eikä tarvitse posottaa moottoriteitä. Ehkä reilun tunnin ajomatkan jälkeen reitin kauneus rupesi avautumaan meille.

Toinen toistaan upeampia merimaisemia. Tie kiemurteli korkealla ja kuten olimme lukeneetkin, korkean paikan kammoisen ei ole välttämättä miellyttävintä istua menosuunnassa oikealla puolella. Meren puolella on vain matalia kiveyksiä tai ei aitaa lainkaan ja pudotusta on reippaanpuoleisesti.

Onneksi tienvarsipusikko peitti välillä hurjimmat kohdat.

Kameran linssille ei yksinkertaisesti saa taltioitua sitä, mitä silmä näkee. Ehdottoman mieleenpainuvaa.

Kohta Montereyn jälkeen on monissa rantatietä kuvaavissa teksteissä mainittu Bixby Bridge, joka on valmistunut 1932 ja yksi valokuvatuimmista rantatien nähtävyyksistä. 

Erkanimme Hwy1:ltä Cambrian kaupungin kohdalla ja suuntasimme kohti itää. Ennen käännöstä tien varressa oli merinorsujen katselupaikka. Siellä niitä löllyköitä köllötteli rantahietikolla vierivieressä. 

Itäisin paikka, jonne tällä erää pyrimme on Las Vegas, jonne ajamme torstaina. Väliyöpyminen tapahtuu Pasos Roblesissa, joka vaikuttaa hyvin viehättävälle paikalle.

Näilläkin seuduin on paljon viininviljelyä, mutta niin vain viinitilavierailut eivät sovi aikatauluun. Harmi.