lauantai 11. heinäkuuta 2015

Sikspäkin roadtripin palkinto arvottavana ... ja myös arvottu

Poikkeuksellisesti julkaisen kuvan arvottavasta kommentointipalkinnosta jo etukäteen. Tarkoitus on nostaa kommentoijien lukumäärää väheksymättä kirjoitushetkeen mennessä jätettyjä kommentteja.

Tällä reissulla olin tosi huono shoppailija, ja tämänkin löysin viime hädässä LAXin lentokentän kirjakaupasta. Kirjanen on oikeasti hyödyllinen. Se sisältää vinkkejä siitä, miten ja milloin kannatta varata matkansa, mitä pakata mukaan ja kuinka eri maissa tipataan. Kaikki on kerrottu lontooksi.

Palkinnon arpomisaikaa on jatkettu eli sunnuntai-iltaan 12.7.2015 mennessä nimellä tai tunnistettavalla nimimerkillä jätetyt kommentit osallistuvat tämän kirjasen arvontaan. Onnea matkaan!




Aili Inkeli jo kovisteli minua, että missä arvonta viipyy. Pahoittelin hänelle ja pahoittelen nyt kaikille muillekin, että arvonta vähän venähti. Laiskuutta.
Tänään 20.7.2015 Markku toimi onnenpoikana ja veti hatusta "mummin Ruijantieltä" voittajaksi. Onnea voittajalle!!! Palkinto on pakattu Postista ostettuun kuoreen ja lähtee tuota pikaa kohti Koillismaata. Kylläpäs nyt mummi saa aimo annoksen vinkkejä menestyksekkääseen matkustamiseen. Liekö tulee vielä "kaikitta mukavin makkuttaja"!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Sikspäkki ruutulipulla

Sikspäkin Amerikan valloitus on tehty. Tuliko se valloitettua tai valloittiko Amerikan Yhdysvallat Sikspäkin sydämet, se jää jokaisen itsensä arvioitavaksi.

Matka-aikaa kertyi kaikkiaan 3,5 viikkoa ja maileja noin 3000 (4800 km). Kunnioitettava määrä, kun ottaa huomioon se, että Seattlesta LA:hin on VAIN noin 2200 km eli kiemurtelimme melkoisesti saavuttaaksemme moiset kilometrit. Tosin Losissa matkamittariin kertyi maileja jo pelkästä kauppareissusta ties vaikka kuinka paljon.
Muutamia sakkokierroksia teimme eikä niistä mikään ollut iki-ihanan Moonikamme (GPS) syytä. Kaistat vain vaihtuvat välillä sellaiseen tahtiin, että siinä on sekä navigaattorilla, kartanlukijalla että kuskilla tekeminen, että ehtii reagoimaan jokaiseen muutokseen. Hyvin selvisimme, vaikka tapahtumahetkellä harmistuksen määrä on käsinkosketeltava.

Reittimme myötäili pitkälti Tyynen valtameren rantaviivaa, mutta teimme sen lisäksi pari sisämaakiepautusta. Aivan ensiksi matka johti Seattlesta kohti Mt St Helensin tulivuorta, joka madaltui purkauksessaan 1980 nelisensataa metriä. Sieltä lähdimme kohti merimaisemia ja yövyimme Astoriassa Oregonin osavaltion puolella.


Astorian jälkeen matkamme jatkui rantaviivaa seuraillen ja maisemia taivastellen aina North Bend/Coos Bayhin saakka, josta käännyimme kohti Ashlandia Oregonin eteläosassa.
Ashlandissa vietimme kaikkiaan kolme yötä, koska pojat osallistuivat alaansa liittyvälle kurssille parin päivän ajan. Ashlandista matka jatkui I5:ta kohti San Franciscoa.





San Franin jälkeen palasimme takaisin rantatielle ja se kannatti. Maailman kaunein rantareitti ikinä!!! Se ei ole kaikilta osiltaan korkean paikan kammoisen suosikkimesta, mutta ehdottomasti ajamisen arvoinen. Verkkokalvoille ja mielen sopukoihin piirtyi sellaisia kuvia, joita ei saa taltioitua minkäänlaiseen tekniseen vimpaimeen.


Yhden yön vietimme viehättävässä Paso Roblesin kaupungissa, josta ei ole enempää kerrottavaa, koska se oli meille vain yöpymispaikka. Seuraavana päivänä Mr Taipale paahtoi keskikaistaa kohti pelihelvettiä, jossa vallitsi myös helvetillinen lämpötila (+45C varjossa), vielä klo 22.30 oli +33C.
Las Vegasin neonvalot nähtyämme lähdimme kohti viimeistä etappiamme eli Los Angelesia. Jälleen kerran kerta laakista oikeaan osoitteeseen ja ei muuta kuin taloksi.

Välillä Dodge Grand Caravanissa oli kuskin ja co-pilotin lisäksi neljä muutakin ohjaajaa tai ainakin jarrupolkimen polkijaa, mutta kertaakaan kukaan ei vetänyt sivuun ja sanonut, että hyppääpä itse puikkoihin.
Dodge oli tilava auto, mutta heikkotehoinen kuusihenkiselle porukalle matka-askeineen. Amerikan länsirannikko sattuu olemaan varsin vuoristoinen, joten autolle sai antaa kenkää välillä melkein seisaaltaan, että sen sai nousemaan ylämäkeen jäämättä toisten jalkoihin.


Majoituksista ainoastaan Vancouverin, Seattlen ja Los Angelesin asunnot oli varattu etukäteen. Kaksi ensimmäistä Airbnb:n kautta ja viimeinen oli ystävämme perheen asunto.
Kaikki yhteisasunnot osoittautuivat mainioksi vaihtoehdoksi näin isolle porukalle. Dollari on tällä hetkellä kova valuutta suhteessa euroon, joten hintataso Amerikassa on korkea verrattuna muutaman vuoden takaiseen. Kimppamajoittuminen kannattaa, varsinkin suurkaupungeissa. Silloin on tosin varauduttava siihen, että joutuu vuokraamaan auton.

Vancouverin talo oli viehättävällä alueella, josta pääsi bussilla keskustaan (45 min). Talo oli huippusiisti, paitsi että siellä oli onnettomat paistinpannut ja huonotehoinen kaasuliesi. 


Seattlessa saimme käyttöömme Dodgen, jolla karautimme selkeästi kaakkoisaasialaisella asuinalueella sijaitsevaan taloon, joka näytti edellisen majapaikan jälkeen vaatimattomalle ja hoitamattomalle. Sekin oli hyvin tilava ja muutenkin tarpeitamme tyydyttävä, mutta sai silti huonommat arviot kuin Vancouverin asunto.


Riversidessa (CA) saimme käyttöömme ystävämme vanhempien "ylimääräisen" talon, jossa oli neljä makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta/WC:tä ja kaikin puolin muuten täydellinen varustus, vaikka taloa käytetään vain silloin tällöin.
Jopa jääkaappi oli täytetty valmiiksi pienillä snackseilla niinkuin kananmunia, pekonia, leipää, juustoa, tomaattia, kinkkua, savustettua lohta, vesimelonia, viinirypäleitä, kirsikoita, mehua yms yms. Saapumisiltana kävimme poimimassa omistajan läheiseltä appelsiinitarhalta appelsiineja, joista Markku ja Antsa puristivat meille kaikille joka aamu tuoretta mehua. Olipa kuulkaatten nannaa!!!


Edellisten majapaikkojen lisäksi yövyimme eritasoisissa hoteilleissa tai motelleissa, joissa kaikissa oli ilmastointi, mutta meluttomuutta ei taattu. Esimerkiksi Ashlandissa motelli sijaitsi aivan I5:n vieressä eikä näin ollen voinut välttyä liikenteen melulta. Missään ei tietenkään ollut suomalaisittain ylitsepursuavaa aamiaistarjoilua. San Franciscon aamiainen oli yliveto (kuva alla), vaikka hotellin (Inn) omisti suomalaisnainen. Kaikkea ei voi saada.


Kaiken kaikkiaan Sikspäkin ekskursio oli onnistunut ottaen huomioon, ettemme ole koskaan matkustaneet tällä joukolla yhdessä. Kuuteen henkeen mahtuu tasan kuusi omanlaistaan persoonaa omine tarpeineen ja tapoineen. 
Joukon vääpelinä meinasin muutaman kerran polttaa päreeni, mutta aikaa myöten tajusin vaikenemisen jalon taidon. Puhemies piti huolen niin puhe- kuin musiikkiohjelmistakin, Markku kertoi kuolemattomia juttujaan (= moneen kertaa kuultuja, mutta silti naurettavia), Ansku lienee laatinut meistä jokaisesta psykologisen analyysin, Antsa ei jättänyt kertaakaan ketään kyydistä ja Jaana katseli kokonaisuutta taiteellisen vaikutelman näkökulmasta. 

Tekemisen arvoinen matka!

Los Angeles CA

Sikspäkin viimeinen etappi oli Los Angeles Kalifornian osavaltiossa Yhdysvaltojen lounaisosassa lähellä Meksikon rajaa. Markulle ja minulle LA on tuttu jo kolmelta aikaisemmalta reissulta, mutta muille sikspäkkiläisille kaupunki ihmeineen oli uusi kokemus. 

Los Angeles on Yhdysvaltojen toiseksi suurin kaupunki New Yorkin jälkeen. LA:ssa asuu reilu 3,5 miljoonaa ihmistä, joista puolet on latinotaustaisia. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että siellä pärjää pelkällä espanjalla vallan hyvin. Suur-LA:n alueella asuu kaikkiaan yli 18,5 miljoonaa ihmistä, joka puolestaan antaa mielikuvan kaupungin todellisesta koosta. Kaikkialle on pitkä matka.
Suuralue muodostuu kylki kyljessä sijaitsevista kaupungeista, mm. Los Angeles, Anaheim, Santa Ana, Santa Monica, Glendale, Pasadena, Yorba Linda, Riverside (jossa me majoituimme) ja vaikkapa pahamaineinen Compton. Parin kymmenen miljoonan ihmisen asuttaminen vaatii neliökilometrejä vähän enemmän kuin esimerkiksi Temmeksellä. Välimatkat ilmoitetaan aina ajassa. On ihan sama, onko välimatkaa 5 vai 50 kilometriä, jos satut punkkaamaan 6-8 -kaistaisen tien varressa, jonka kaikki kaistat ovat pullollaan henkilöautoja ja tappajarekkoja (vrt. elokuva Kauhun kilometrit), sinulla voi kulua matkaan  5 tai 50 minuuttia!!!

Sikspäkillä oli käytössään Riversidessa omakotitalo, jossa oli neljä makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta/WC:tä, ja se oli kaikin puolin muutenkin täysin varusteltu. Jopa jääkaappi oli täynnä ruokaa ja pari tequila-pulloa pöydällä.

Los Angelesin osuus alkoi virallisesti Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän (the 4th of July) juhlimisella Pasadenassa. Periamerikkalaiseen tapaan söimme hodareita, hampurilaisia ja omenapiirakkaa, mutta juomat painottuivat Meksikoon päin: tequilaa ja agaveroa jopa siinä määrin, että osalla Sikspäkkiä oli seuraavana aamuna ei-niin-hyvä-olo. Minulla oli todella hyvä olo.


Sunnuntaina Dodgen nokka käännettiin kohti Rowland Heightsia. Moonika sai tarkan osoitteen ja ryhtyi heti piirtelemään ajoreittiä. 
Tutun kadun päässä seisoi trailer, jonka perään oli kiinnitetty selvällä suomen kielellä viitta, jonka perusteella totesimme tulleemme perille. Loppu onkin elävää legendaa.
Osoitteessa asuu kirjeenvaihtokaverini yli 40 vuoden takaa. Hän on sisäistänyt tuon yhden ainoan suomenkielisen sanan, jota hän käyttää osuvasti, mutta myönteisemmällä tavalla kuin me suomalaiset.


Los Angelesissa on TÄYSIN mahdotonta nähdä kaikkia nähtävyyksiä neljässä päivässä. Maanantaina suuntasimme kohti Santa Monicaa, jonne pojat olivat sopineet tapaamisen yhden amerikkalaisen kollegansa kanssa. Välimatkaa kodin ja kohteen välillä oli kaksi (2) tuntia eli sama kuin lähtisit Helsingistä Tampereelle kylään.

"Menomatkalla" tsekkasimme Hollywoodin Boulevardilla Chinese Theatherin kuuluisat käden- ja jalanjäljet (alla Kalifornian entisen kuvernöörin Ison Arskan) ja Walk of Famen tähdet sekä sen paikan rappuset, jossa Oscar-gaalassa kävellään. Plus satuinpahan samaan kuvaan Hämähäkkimiehen kanssakin. Marilyn Monroen vakuutetaan kuolleen, mutta siellä se peippaili liehuvine helmoineen.




Sunset Boulevard on kuuluisa palmuistaan. Muuten se onkin paljon valjumpi kuin viereinen Hollywood Bl.



Santa Monicassa kävimme itseasiassa korkealla Topangassa, jossa poikien kolleegalla on ranch. Huikeat näkymät ja huikea oli tilakin. En kehdannut kuvata rouvan tiluksia.

Tiistai 7.7. oli Sikspäkin viimeinen kokonainen päivä Amerikan Yhdysvalloissa. Minä ja Markku jäimme kotimiehiksi, kun muu osa Sikspäkkiä lähti vielä tyydyttämään shoppailuintoaan lähiostarille. 
Illalla klo 19.30 meillä oli pöytävaraus Laguna Beachillä Teemu Selänteen omistamaan ravintolaan (ajomatkaa 50 min suuntaansa). 


Teemun ravintola oli tiistai-iltana tupaten täynnä eli huhtikuussa tehty pöytävaraus oli enemmän kuin paikallaan. Palvelu oli ensiluokkaista ja ruoka taivaallista (ja hintansa väärtiä). 
Illallisen päätteeksi hovimestari tuli luoksemme ja kertoi tietävänsä meidän olevan suomalaisia. Sen vuoksi hän kysyi, haluammeko kenties nähdä Teemun mitaleita ja Stanley Cup -pienoismallin? Tottakai, joten meitä on kuvattu Sotšin pronssimitali kaulassa Teemu Selanne Tavernissa Laguna Beachilla. Mafftavaa kahella ähvällä!

Olkoon tämä seuraava kuva maljannosto Enkelten kaupungille, joka ei taaskaan pettänyt. Vähiten ihanien ystäviemme ja heidän perheidensä takia.


perjantai 3. heinäkuuta 2015

Viva Las Vegas

Torstaiaamuna starttasimme Paso Roblesista varhain liikkeelle, koska edessä oli vähän yli 600 kilometrin taival Las Vegasiin huitsin Nevadassa. 
Pekalla oli ajovuoro ja hyvin hän pestinsä hoiteli, vaikkakin räpätystä tuli sekä etu-, keski- että takapenkiltä. Maisemat olivat tällä pätkällä karuja, sijaitseehan Mojaven autiomaa näillä seuduin. Kuvaustaukoja ei ollut, joten lukijat voivat itse googlailla näkymiä netistä.
Ansku näki jossakin kohdin torpedon!, joka osoittautui tarkemmin tarkasteltuna pieneksi TORNADON poikaseksi.

Saavuimme tukahduttavan kuumaan (yli + 40C) Las Vegasiin aikataulun mukaisesti eli seitsemässä tunnissa. Moonika-poloinen tarjosi meille reittiä MGM Grand - kasinohotelliin kohdasta, josta ei pääse kääntymään vasemmalle. Mister Taipale sompaili kunniakierroksen niinkuin vanha tekijä.

Majoittautumisen ja siistiytymisen jälkeen jalkauduimme Stripille töllistelemään pelihelvetin toinen toistaan hulppeampia kasinohotelleja, jotka vetävät uumeniinsa tuhansia hotellihuoneita, kymmeniätuhansia majoittujia, lukemattomat määrät erilaisia ravintoloita ja baareja, luksusliikkeitä, silmän kantamattomiin pelihalleja ym ym.
Ulkona tepastelu sai paidan selkämyksen kastumaan, jonka takia kurvasimme tavan takaa ilmastoituihin sisätiloihin kuivattelemaan ja jäähdyttelemään. Reilussa parissa tunnissa ehdimme katsastaa vain Stripin alkupään, mutta kyllä siinäkin on meille maalaisille ihmettelemistä.










Sikspäkki on maukkaan ruuan ja hyvän viinin ystävistä koostuva joukkio, joka ei jätä koskaan lautaselleen mitään! Se alkaa jo näkyä keskivartalon paikkeilla, mutta silti meillä kaikilla on sixpack siellä jossain...
Markku moitti, että olen pessyt hänen pellehermannishortsit liian kuumassa, koska ne ovat kutistuneet. Antsakin harmitteli ottaneensa liian pienet housut mukaan ja Pekka tavoittelee uutta ennätystä painon suhteen. Ennätys syntynee. Minun matkalaukkuun on pakattu makkarapaitoja - katsokaa vaikka kuvista!

Varasimme pöydän brasilialaisravintolasta "Fogo de Chão". 
Kävimme samanlaisessa paikassa Johannan ja Antin kanssa 2009 Philadelpihiassa edellisellä roadtripillä. Totesimme sen silloin erinomaiseksi ruokansa suhteen ja omaleimaiseksi toimintatapansa takia, joten pakkohan nälkäisen Sikspäkin oli päästä aktivoimaan parasympaattinen hermosto sinne.

Fogo de Chãon illallinen koostuu salaattibuffetista ja monenmoisista lihoista, joita tarjoillaan itse kullekin sitä mukaa kuin haluaa. Ruokailija ilmaisee lihanhimonsa kääntämällä pöydällä olevaa lappua: jos haluaa lihaa, on käännettävä vihreä puoli ylöspäin ja punainen on STOP niinkuin liikennevaloissa.
Tarjolla on nautaa (sisä- ja ulkofilettä, kuvetta, välikyljystä) lammasta, broileria, possusta mm. ribsejä sekä jotakin lihamakkaroita. 
Hohhoijaa. Syödä saa niin kauan kuin napa vetää ja vetihän se. Väsymykseen asti.



Eläköön Las Vegas!



torstai 2. heinäkuuta 2015

Hwy1, hengen salpaava kokemus

San Franciscossa vietettyjen kahden yön ja yhden päivän jälkeen Sikspäkki oli taas valmis uusiin seikkailuihin. Antsa tarttui puikkoihin ja ohjasi meidät kaupungista ulos aamupäiväruuhkassa.
Aluksi Moonikalle annettiin vain joku paikannimi Hwy1:n varrelta sillä tarkoituksella, että pääsemme varmasti heti rantatielle eikä tarvitse posottaa moottoriteitä. Ehkä reilun tunnin ajomatkan jälkeen reitin kauneus rupesi avautumaan meille.

Toinen toistaan upeampia merimaisemia. Tie kiemurteli korkealla ja kuten olimme lukeneetkin, korkean paikan kammoisen ei ole välttämättä miellyttävintä istua menosuunnassa oikealla puolella. Meren puolella on vain matalia kiveyksiä tai ei aitaa lainkaan ja pudotusta on reippaanpuoleisesti.
Onneksi tienvarsipusikko peitti välillä hurjimmat kohdat.

Kameran linssille ei yksinkertaisesti saa taltioitua sitä, mitä silmä näkee. Ehdottoman mieleenpainuvaa.


Kohta Montereyn jälkeen on monissa rantatietä kuvaavissa teksteissä mainittu Bixby Bridge, joka on valmistunut 1932 ja yksi valokuvatuimmista rantatien nähtävyyksistä. 




Erkanimme Hwy1:ltä Cambrian kaupungin kohdalla ja suuntasimme kohti itää. Ennen käännöstä tien varressa oli merinorsujen katselupaikka. Siellä niitä löllyköitä köllötteli rantahietikolla vierivieressä. 



Itäisin paikka, jonne tällä erää pyrimme on Las Vegas, jonne ajamme torstaina. Väliyöpyminen tapahtuu Pasos Roblesissa, joka vaikuttaa hyvin viehättävälle paikalle.
Näilläkin seuduin on paljon viininviljelyä, mutta niin vain viinitilavierailut eivät sovi aikatauluun. Harmi.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

San Francisco CA

Sikspäkki saapui lyhyelle visiitille San Francsicoon maanantaina 29.6. illansuussa. Tulomatka Ashlandista sujui muitta mutkitta ja joutuisasti highwayta pitkin noin 6,5 tunnissa. Tai ei voi aivan täysin käyttää termiä "muitta mutkitta", koska yksi ylimääräinen kiemura tehtiin itse San Franiin ajaessa. 
Teitä kulkee sikin sokin ja kaistat vaihtuu silmänräpäyksessä, joten Moonikallakin on täysi työ piirrellä uusi reitti, saati kuskilla&apukuskilla noudattaa annettuja ohjeita.
Hyvin kuitenkin vedin keskelle 850 000 asukkaan kaupunkia ja vieläpä perille majapaikkaan lähelle Fisherman's Wharfia.

San Francisco on hyvin mäkinen kaupunki eivätkä mäet ole mitään pieniä kohoumia, vaan kunnon seinämiä. Täällä saa oikein hyvää jalkatreeniä, kun puskee katuja ylös ja alas.
Alue on myös maanjäristysherkkää, viimeimmäksi kaupunkia on riepoteltu pahimmin 1989.


Olemme Markun kanssa käyneet täällä kerran aiemminkin. Silloinkin pikaisesti kuten nyt. San Franciscoon kannattaisi tulla pidemmäksi aikaa, jolloin olisi mahdollista tutustua itse kaupunkiin sekä lähiympäristöön paremmin. San Fran välittömässä läheisyydessä on mm. Napan ja Sonoman viininviljelyalueet, joilla olisin halunnut nytkin vierailla, mutta aika ei anna myöten.

Yritimme päästä kuuluisalle Alcatrazin vankilasaarelle, mutta no way Jose. Sinne saa lippuja vasta elokuun loppupuolelle! Siispä ostimme tunnin risteilyn, joma kiersi kyseisen saaren ja teki vielä lenkin kuuluisan Golden Gate -sillan alla.



Päivän päätteeksi tarkoituksemme oli ajaa Gable Carilla kukkuloiden yli, mutta kas kummaa. Mekaaninen vika esti yhden linjan toiminnan ja toisella asemalla (Bay St/Taylor St) oli niin armoton jono, että ei me jaksettu jäädä odottamaan. Onhan tuo kerran koettu, joten ei tarvinnut vetää alahuulta pajatsonkupiksi.


Lombard Streetin kiemurainen pätkä on myös yksi SF:n "must see" -paikoista, joillekin myös "must drive" -juttu. 
Auringonpaisteessa ylöspäin kiivetessä saa kivasti hien pintaan ja läähätyksen päälle. Parempikuntoinenkin!


San Franciscon pysähdys oli nopea. Keskiviikkona matka jatkuu kohti etelää. Suuntimaksi Moonikalle annetaan Hwy-1 ja sen vartella joku vielä nimeämätön paikka. Tähtäimenä ainoastaan päästä rantatielle. Seuraava majapaikka on varattu Paso Roblesista, mutta jos sen osoitteen antaa navigaattorille, laite ohjaa meidät pikatielle eikä se ole tarkoitus. 
Kohti uusia huikeita näkymiä!

Ameriikan ihmemaassa

Ameriikka on ihmemaa. Jotkut elävät täällä The American Dreamia, joka lienee jotakin saavuttamatonta ja ihmeellistä, jota me eurooppalaiset emme ymmärrä.
Meille monet asiat ovat päivänselvyyksiä, mutta ei Yhdysvalloissa.  Me maksamme laskuja IBAN-numeroisilla tiedoilla, jotka ovat Jenkeissä täyttä hepreaa. Moni muukin meille yksinkertainen asia on jenkeille "nevahöörd".

Okei, mutta suojatiellä annetaan tietä. Jos laskeudut ajoradalle, saat tietä, jopa naiskuljettajilta! Siellä missä on liikennevalot, on myös mahdollisuus vaikuttaa tien ylitykseen:


Amerikassa kaikki on suurta. Ainakin Texasissa, jossa emme ole olleet, mutta myös muualla. Jollakin pysähdyspaikalla Ansku tilasi kahvin kanssa mustikkapannukakkua kermavaahdolla ja sai sitä ruokalautasellisen! Koko kylän annos kerralla.


Meilläpäin otetaan enintään fillari mukaan, kun lähdetään kesälomalle. Amerikkalaiset lähtevät RV:llä (recreational vehicle) liikenteeseen ja kytkevät mieluisan kauppakassin perään, jotta voivat cruisailla kohteessaan muulla kuin asuntoautolla!
Kuvat on otettu liikkuvasta autosta.



Seuraavassa kuvassa liikkuu koko talo. Paitsi, että kyseessä taitaa olla paikalleen asennettava talo, joka  on menossa loppusijoituspaikkaan.


Ameriikan mailla on kaikki mahdollista.