Ellan syntymäpäiväaamuna starttasimme Cognacista kohti Pariisia. Ajomatkaa Moonikan opeilla n 480 km. Päivästä näytti tulevan taas helteinen, aamulla klo 9 auton mittari näytti +23C ja taivas oli pilvetön.
Helena istui rattiin, koska olimme sopineet, että Markku saa ajaa Pariisiin sisään.
Tämänkertaisen osuuden aikana kisasimme urheiluseurojen nimistä. Jokainen sai vuorollaan sanoa yhden tietämänsä urheiluseuran nimen. Aika kului joutuisasti ja matka jatkui.
Jollakin toisella osuudella autokisana on ollut suomalaisten paikkakuntien nimet määrätyn alkukirjaimen mukaan.
Pariisiin ajo hieman jännitti - ainakin muita kuin Markkua. Majapaikkamme ei ole ihan ydinkeskustassa, mutta silti vilkasliikenteisessä kolkassa. Kaikki onnistui erinomaisesti.
Synttäreiden kunniaksi lähdimme Latinalaiskortteleihin syömään. Palvelu pelasi, ruoka oli hyvää, sitä oli riittävästi ja järjestys oli moitteeton.
Ennen ruokailua katsastettiin Notre Dame sisältä ja ulkoa sekä tallusteltiin vähän ympäriinsä.
Ilma vaan on niin paahteinen, että ei jaksa kovin pitkiä matkoja, kun jo alkaa kuivastaa.
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
Ranskan erikoisuudet: tietullit ja kiertoliittymät
Se on varmasti ollut joku ranskalainen tietieteen insenjööri, joka tehnyt loistavan keksinnön eli kiertoliittymän. Niitä on joka paikka täynnä. Joskus melkein moottoritiessäkin on ympyrä kierrettävänä! Ehkä nämä tykkäävät ajaa niissä aikansa kuluksi. Toisaalta siinä on todellakin rattoisaa viettää aikaa, jos ei oikein ole menosuunta selvillä. Ottaa muutaman lisäkierroksen ja arpoo uudelleen, että minnehän seuraavaksi yritettäisiin.
Onneksi Moonika on ollut aika lailla ällän päällä myös noissa ympyrähommissa. Muutamia uusia tienpätkiä sillä ei ole ohjekirjoissaan, mutta kyllä se aika taitavasti meitä on ohjannut eteenpäin.
Tietulleja Ranskanmaalla on myös riittämiin.Pienimmät maksut ovat olleet luokkaa 2,20 euroa ja enimmillään 20,80 euroa. Osa tietulleista on miehitettyjä, osassa saa heittää kolikot kaukaloon ja osassa otetaan vain lappu mukaan ja poistuttaessa ko.tieltä tulli maksetaan joko käteisellä tai kortilla.
Italian puolellakin oli tietulleja, mutta ei näin tiuhaan kuin täällä. Sveitsissä asiasta selvisi ostamalla Autoliitosta etukäteen moottoritietarran (27 e).
Onneksi Moonika on ollut aika lailla ällän päällä myös noissa ympyrähommissa. Muutamia uusia tienpätkiä sillä ei ole ohjekirjoissaan, mutta kyllä se aika taitavasti meitä on ohjannut eteenpäin.
Tietulleja Ranskanmaalla on myös riittämiin.Pienimmät maksut ovat olleet luokkaa 2,20 euroa ja enimmillään 20,80 euroa. Osa tietulleista on miehitettyjä, osassa saa heittää kolikot kaukaloon ja osassa otetaan vain lappu mukaan ja poistuttaessa ko.tieltä tulli maksetaan joko käteisellä tai kortilla.
Italian puolellakin oli tietulleja, mutta ei näin tiuhaan kuin täällä. Sveitsissä asiasta selvisi ostamalla Autoliitosta etukäteen moottoritietarran (27 e).
Ranskalainen jalojuoma ja kunta nimeltä Cognac
Nyt sitä sitten on koettu omakohtaisesti Cognac!
Kunta sijaitsee Charenten departementissa Charente-joen rannalla ja siellä on noin 20000 asukasta. Suuret maailmankuulut konjakkitalot kuten Hennessy (jonka perustaja Maurice Hennessy oli muuten irlantilainen), Martell, Remy Martin, Otard, savolaisten automiesten konjakki Courvoisier (lausutaan kurvoosie) pitävät majaansa Cognacissa.
Ajoimme yli 500 km Le Puy en Velaysta sunnuntaina - moottoriteitä. Matka sujui rattoisasti, mikäpä se on ajellessa. Pappa ottaa välillä nokalliset ja mummi lukee varmuuden vuoksi kaikki kyltit tien varrelta, myös välimatkataulut, jos ehtii.
Olimme varanneet majoituksen Mercure hotellista, mutta sen löytäminen osoittautui ensimmäiseksi haasteeksi. Kiertoliittymässä oli kyltti, jossa luki majapaikan nimi, mutta se viitta osoitti mielestämme viereisen huoltoaseman takapihalle. Ajoimme pidemmälle kylän keskustaan. Ei mitään havaintoa koko hotellista.
Kyllä se loppujen lopuksi oli siinä liikenneympyrän lähistöllä, mutta viitan tulkitsemiseen pitää olla ehkä ranskalainen.
Seuraava rasti olikin ruokapaikka. Oli sunnuntai-ilta, hotellissa ei ollut meidän lisäksi kuin pari muuta asiakasta. Respan tyttö kehotti menemään La Courtine -nimiseen ravintolaan, jonne hän sanoi olevan minuutin matka. Mutta me emme vieläkään tiedä, mistä se minuutti oli mitattu.
Ei me löydetty kyseistä paikkaa, mutta onneksi löytyi kuitenkin jotakin syötävää.
Maanantaiaamuna Markku varasi meille kiertokäynnin Hennessyllä. Opas kertoi konjakin valmistamisesta, siihen käytettävistä rypäleistä, tislaamisesta, varastoinnista, tynnyreiden tekemisestä jne jne. Varastossa tuoksui todella konjakille! Lopuksi saimme tietenkin maistiaiset - minä kuskina luovuin suosiolla omastani Markun hyväksi.
Sää on täällä Ranskassa ollut koko ajan aurinkoinen, mutta kyllä Hennessy-päivänä lyötiin matkan lämpöennätykset: +36C. Puiden varjot olivat kysyttyjä paikkoja eikä hotellin uima-allaskaan hassumpi paikka ollut. Eli on uitu Cognacissa!
Maanantai-illaksi hotellin kamerunilaissyntyinen respapoika varasi meille pöydän sieltä La Courtine -ravintolasta. Cognac osoittautui todella haasteelliseksi paikaksi löytää mitään. Välimatkat eivät ole pitkiä, mutta meillä meni 45 minuuttia siihen, että me vihdoin viimein yhden lenkkeilijän ystävällisellä avustuksella löysimme perille. Yksi ainoa opastekyltti, mutta sekin ihan ihmepaikassa eikä ensimmäistäkään nuolta tms. Ruoka oli hyvää.
Suosittelemme silti ravintolaa, jos poikkeat Cognacissa päin, mutta varaudu siihen, ettet löydä sitä :)
Kunta sijaitsee Charenten departementissa Charente-joen rannalla ja siellä on noin 20000 asukasta. Suuret maailmankuulut konjakkitalot kuten Hennessy (jonka perustaja Maurice Hennessy oli muuten irlantilainen), Martell, Remy Martin, Otard, savolaisten automiesten konjakki Courvoisier (lausutaan kurvoosie) pitävät majaansa Cognacissa.
Ajoimme yli 500 km Le Puy en Velaysta sunnuntaina - moottoriteitä. Matka sujui rattoisasti, mikäpä se on ajellessa. Pappa ottaa välillä nokalliset ja mummi lukee varmuuden vuoksi kaikki kyltit tien varrelta, myös välimatkataulut, jos ehtii.
Olimme varanneet majoituksen Mercure hotellista, mutta sen löytäminen osoittautui ensimmäiseksi haasteeksi. Kiertoliittymässä oli kyltti, jossa luki majapaikan nimi, mutta se viitta osoitti mielestämme viereisen huoltoaseman takapihalle. Ajoimme pidemmälle kylän keskustaan. Ei mitään havaintoa koko hotellista.
Kyllä se loppujen lopuksi oli siinä liikenneympyrän lähistöllä, mutta viitan tulkitsemiseen pitää olla ehkä ranskalainen.
Seuraava rasti olikin ruokapaikka. Oli sunnuntai-ilta, hotellissa ei ollut meidän lisäksi kuin pari muuta asiakasta. Respan tyttö kehotti menemään La Courtine -nimiseen ravintolaan, jonne hän sanoi olevan minuutin matka. Mutta me emme vieläkään tiedä, mistä se minuutti oli mitattu.
Ei me löydetty kyseistä paikkaa, mutta onneksi löytyi kuitenkin jotakin syötävää.
Maanantaiaamuna Markku varasi meille kiertokäynnin Hennessyllä. Opas kertoi konjakin valmistamisesta, siihen käytettävistä rypäleistä, tislaamisesta, varastoinnista, tynnyreiden tekemisestä jne jne. Varastossa tuoksui todella konjakille! Lopuksi saimme tietenkin maistiaiset - minä kuskina luovuin suosiolla omastani Markun hyväksi.
Sää on täällä Ranskassa ollut koko ajan aurinkoinen, mutta kyllä Hennessy-päivänä lyötiin matkan lämpöennätykset: +36C. Puiden varjot olivat kysyttyjä paikkoja eikä hotellin uima-allaskaan hassumpi paikka ollut. Eli on uitu Cognacissa!
Maanantai-illaksi hotellin kamerunilaissyntyinen respapoika varasi meille pöydän sieltä La Courtine -ravintolasta. Cognac osoittautui todella haasteelliseksi paikaksi löytää mitään. Välimatkat eivät ole pitkiä, mutta meillä meni 45 minuuttia siihen, että me vihdoin viimein yhden lenkkeilijän ystävällisellä avustuksella löysimme perille. Yksi ainoa opastekyltti, mutta sekin ihan ihmepaikassa eikä ensimmäistäkään nuolta tms. Ruoka oli hyvää.
Suosittelemme silti ravintolaa, jos poikkeat Cognacissa päin, mutta varaudu siihen, ettet löydä sitä :)
lauantai 26. kesäkuuta 2010
Kippuraisia teitä näkymättömiin
Juhannuspäivän ohjelmaksi olimme yhteistyössä sopineet matkaavamme kaikkiaan liki 500 kilometriä Ranskaa poikkisuunnassa kohti Cognacia.
Moonika sai ohjeet opastaa meidät teille, joilla eivät tietullit rasita. Ranskassa nimittäin on kaikilla moottoriteillä tietulleja, jonka takia matkustamiselle tulee enemmän hintaa kuin esimerkiksi Saksassa.
Ranskalainen liikennekulttuuri on syvältä! Nämä ajavat kuin reikäpäät, mielellään kahta kaistaa, aivan kiinni takapuskurissa ja ohitettuaan kääntävät suoraan eteen just ja just kuskinpuoleista etukulmaa hipoen.
Missään muussa aiemmassa maassa ei ole näin ärsyttävää meininkiä. Saksalaiset paahtavat viittäsataa autobahnilla, samoin italiaanot, mutta täällä on hullu meininki.
Suunnitelmien mukaan lähdimme Grassesta kohti Digne les Bainsia ja hups!, olimme matkalla kohti korkeuksia. Tie mutkitteli vuoristossa aina vaan ylemmäs ja ylemmäs, maisemat olivat huikaisevat, tiet kapeita ja reikäpäät ranskalaiset mukana joukossa.
Päivään sisältyi siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Itseasiassa jo aamunaloitus eli auton ajaminen hotellin parkkipaikalta kadulle oli jo suoritus sinänsä. Taas piti toivoa, että auto taipuisi tai vetäisi kylkiään sisään.
Markun mielestä vain Helena saa ajaa vuoristo-, kapeikko- ja "ahtaat paikat" -osuuksia. Epistä. Digne les Bainsin jälkeen navigoitiin kohti pienempiä teitä ja loppujen lopuksi mentiin kai jo kärrypolkuakin ja Markku sai ajaa myös vuorenrinteillä, jopa siinä määrin, että enää ei kuulemma vältellä tietulleja :)))
Juhannuspäivä meni autoillessa. Saavuimme Le Puy en Velay -nimiseen kaupunkiin illansuussa, kävimme syömässä ja nyt ollaan paneutumassa yöpuulle.
Huomiseksi sovittiin taas pitkä rupeama Cognaciin saakka (n 500 km), mutta siellä pysähdytään sitten pari yötä, niin saa pappariepukin levähtää ja ties vaikka pääsee maistamaan lempijuomaansa.
Tähän saakka matka on sujunut hyvin. Joskus matkanteko painaa, mutta vastaavasti maisemat ja uudet kokemukset korjaavat tilannetta.
Moonika sai ohjeet opastaa meidät teille, joilla eivät tietullit rasita. Ranskassa nimittäin on kaikilla moottoriteillä tietulleja, jonka takia matkustamiselle tulee enemmän hintaa kuin esimerkiksi Saksassa.
Ranskalainen liikennekulttuuri on syvältä! Nämä ajavat kuin reikäpäät, mielellään kahta kaistaa, aivan kiinni takapuskurissa ja ohitettuaan kääntävät suoraan eteen just ja just kuskinpuoleista etukulmaa hipoen.
Missään muussa aiemmassa maassa ei ole näin ärsyttävää meininkiä. Saksalaiset paahtavat viittäsataa autobahnilla, samoin italiaanot, mutta täällä on hullu meininki.
Suunnitelmien mukaan lähdimme Grassesta kohti Digne les Bainsia ja hups!, olimme matkalla kohti korkeuksia. Tie mutkitteli vuoristossa aina vaan ylemmäs ja ylemmäs, maisemat olivat huikaisevat, tiet kapeita ja reikäpäät ranskalaiset mukana joukossa.
Päivään sisältyi siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
Itseasiassa jo aamunaloitus eli auton ajaminen hotellin parkkipaikalta kadulle oli jo suoritus sinänsä. Taas piti toivoa, että auto taipuisi tai vetäisi kylkiään sisään.
Markun mielestä vain Helena saa ajaa vuoristo-, kapeikko- ja "ahtaat paikat" -osuuksia. Epistä. Digne les Bainsin jälkeen navigoitiin kohti pienempiä teitä ja loppujen lopuksi mentiin kai jo kärrypolkuakin ja Markku sai ajaa myös vuorenrinteillä, jopa siinä määrin, että enää ei kuulemma vältellä tietulleja :)))
Juhannuspäivä meni autoillessa. Saavuimme Le Puy en Velay -nimiseen kaupunkiin illansuussa, kävimme syömässä ja nyt ollaan paneutumassa yöpuulle.
Huomiseksi sovittiin taas pitkä rupeama Cognaciin saakka (n 500 km), mutta siellä pysähdytään sitten pari yötä, niin saa pappariepukin levähtää ja ties vaikka pääsee maistamaan lempijuomaansa.
Tähän saakka matka on sujunut hyvin. Joskus matkanteko painaa, mutta vastaavasti maisemat ja uudet kokemukset korjaavat tilannetta.
Kapeiden kulkuväylien ajotaito karttuu Monacossa
Juhannusaattoaamu 2010 Diano Marinassa oli lupaava. Lämpötila seurueemme startatessa matkaan oli jo noussut yli 20C ja kello näytti vasta aamukymmentä.
Päivän ensimmäinen etappi oli Monacon ruhtinaskunta, jonne Moonika ohjasi meidät jotenkin takakautta (osoitteeksi oli annettu Place du Casino) ja kapeita katuja, mutta todellisuudessa emme olleet nähneetkään vielä mitään TOSI kapeaa. Ensimmäinen stoppi tehtiin aivan mahdottoman hienolla näköalapaikalla, josta avautuva näkymä ei voinut muuta kuin salvata hengen!
Monaco ja Monte Carlo on rakennettu pieneen lahden poukamaan ja se on omassa ahtaudessaan jotakin silmiä hivelevää.
Monte Carlon kaduilta on turha kuvitella löytävänsä parkkipaikkaa muuten kuin lottovoittona tai sitten sinulla on oltava Smart-kokoinen auto, joka sopii vaikka tuhkakuppiin.
Meidän kulkupeli sai oman partensa parkkihallista.
Katsastimme jalan kuuluisan huvipursisataman ja Casinon alueen eikä se ollut mikään vilvoittelureissu, sillä elohopea lähenteli +30C ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tällä kertaa ei keittänyt pelkästään papalla, vaan koko porukka kulki paidanselkä märkänä.
Nyt aletaan päästä otsikon mukaiseen aiheeseen: parkkihallin parkkiruudut ja ajoluiskat olivat suht normaalin kokoisia, mutta ulosajoluiska oli suunniteltu taas jollekin mopoautolle! Helenan piti hetken aikaa miettiä, että mitenkähän Volvon nokan kääntäisi, että auton saisi kohtuudella ilman naarmuja taivutettua ulos maanuumenista. Tulihan se sieltä, mutta ei keulan eikä liioin kylkien puolelle olisi juuri Hesaria enempää mahtunut. Ja itse Monte Carlon kaduilla ajo, se oli myös yhtä peilien irtoamisen varjelua.
Lyhyt pätkä F1-kaupunkirataa korvasi ahdastakin ahtaammat kadut ja taas oltiin matkalla kohti uusia seikkailuja.
Kaikesta huolimatta Monaco on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
Ahtaisiin olosuhteisiin tutustuminen sai jatkoa seuraavassa kohteessamme eli Grassessa Ranskan puolella. Ajomatkaa Monacosta noin 70 km, maasto on yllättävän vuoristoista tai maantiedon taidoissamme on suuria puutteita.
Majoituimme Mandarina-nimiseen hotelliin, joka oli vain 5 min kävelymatkan päässä keskustasta (näin hotellin sivuilla mainostettiin). Viisi minuuttia tarkoitti menosuunnassa kuitenkin jatkuvaa zikzak-kurvailua (autolla) aina vaan kapeampia katuja ylöspäin kohti taivasta ja kävellen n 400 porrasta! Heh heh- taas keitti.
Mutta se menomatka. Kadut kiemurtelivat aina vain ylöspäin, yksikin katu tuntui nousevan kohtisuoraan ylös niin, että kuskikin piti ottaa jo etunoja :) Hotelli löytyi ja parkkipaikkakin, mutta kulku parkkipaikalle vaati millimetripaperia ja viivotinta, mutta perille päästiin ja ennen kaikkea ilman naarmuja!
Näkymä hotellilta on ensiluokkainen ja muutenkin voimme suositella sitä majoituspaikkana, mutta kannattaa olla liikkeellä vaikka Morris Minillä.
Päivän ensimmäinen etappi oli Monacon ruhtinaskunta, jonne Moonika ohjasi meidät jotenkin takakautta (osoitteeksi oli annettu Place du Casino) ja kapeita katuja, mutta todellisuudessa emme olleet nähneetkään vielä mitään TOSI kapeaa. Ensimmäinen stoppi tehtiin aivan mahdottoman hienolla näköalapaikalla, josta avautuva näkymä ei voinut muuta kuin salvata hengen!
Monaco ja Monte Carlo on rakennettu pieneen lahden poukamaan ja se on omassa ahtaudessaan jotakin silmiä hivelevää.
Monte Carlon kaduilta on turha kuvitella löytävänsä parkkipaikkaa muuten kuin lottovoittona tai sitten sinulla on oltava Smart-kokoinen auto, joka sopii vaikka tuhkakuppiin.
Meidän kulkupeli sai oman partensa parkkihallista.
Katsastimme jalan kuuluisan huvipursisataman ja Casinon alueen eikä se ollut mikään vilvoittelureissu, sillä elohopea lähenteli +30C ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tällä kertaa ei keittänyt pelkästään papalla, vaan koko porukka kulki paidanselkä märkänä.
Nyt aletaan päästä otsikon mukaiseen aiheeseen: parkkihallin parkkiruudut ja ajoluiskat olivat suht normaalin kokoisia, mutta ulosajoluiska oli suunniteltu taas jollekin mopoautolle! Helenan piti hetken aikaa miettiä, että mitenkähän Volvon nokan kääntäisi, että auton saisi kohtuudella ilman naarmuja taivutettua ulos maanuumenista. Tulihan se sieltä, mutta ei keulan eikä liioin kylkien puolelle olisi juuri Hesaria enempää mahtunut. Ja itse Monte Carlon kaduilla ajo, se oli myös yhtä peilien irtoamisen varjelua.
Lyhyt pätkä F1-kaupunkirataa korvasi ahdastakin ahtaammat kadut ja taas oltiin matkalla kohti uusia seikkailuja.
Kaikesta huolimatta Monaco on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
Ahtaisiin olosuhteisiin tutustuminen sai jatkoa seuraavassa kohteessamme eli Grassessa Ranskan puolella. Ajomatkaa Monacosta noin 70 km, maasto on yllättävän vuoristoista tai maantiedon taidoissamme on suuria puutteita.
Majoituimme Mandarina-nimiseen hotelliin, joka oli vain 5 min kävelymatkan päässä keskustasta (näin hotellin sivuilla mainostettiin). Viisi minuuttia tarkoitti menosuunnassa kuitenkin jatkuvaa zikzak-kurvailua (autolla) aina vaan kapeampia katuja ylöspäin kohti taivasta ja kävellen n 400 porrasta! Heh heh- taas keitti.
Mutta se menomatka. Kadut kiemurtelivat aina vain ylöspäin, yksikin katu tuntui nousevan kohtisuoraan ylös niin, että kuskikin piti ottaa jo etunoja :) Hotelli löytyi ja parkkipaikkakin, mutta kulku parkkipaikalle vaati millimetripaperia ja viivotinta, mutta perille päästiin ja ennen kaikkea ilman naarmuja!
Näkymä hotellilta on ensiluokkainen ja muutenkin voimme suositella sitä majoituspaikkana, mutta kannattaa olla liikkeellä vaikka Morris Minillä.
Välimeren rantatiellä
Edelliseen kirjoitukseen viitaten rantauduimme torstaina puoliltapäivin Välimeren rannalle Liguriaan. Ajoimme autostradaa Milanon ohitse kohti Genovaa kuitenkaan poikkeamatta kummassakaan.
Navigaattoriin annettiin koordinaatiksi seuraavan majapaikan osoite läheltä Imperiaa (Diano Marina). Ihan mielelläänhän se olisi ajattanut meitä taas koko matkan pitkin valtaväyliä, mutta sinnikkäästi kurvasimme rantaan heti kun sininen Välimeri pilkisti. Emmekä tehneet turhaan sitä poikkeamaa, sillä autosta kuului "oolalaa", "hienoa", "mafftavaa kahella ähvällä"! Näkymä oli todella loistelias. Välimeri kimmelsi keskipäivän auringossa ja tuntui, että nyt alkoi kesä.
Lounastauon paikka oli Varazzessa. Lämpötila keikkui hyvän matkaa yli +25C, mutta onneksi vilvoittava merituuli kuivasi liiat hikihelmet ohimolta.
Lounaaksi nautimme pizzaa - olimmehan Italiassa.
Matka jatkui edelleen rantatietä seuraillen. Pienten kylien tai mieluummin kaupunkien jono reunustaa Italian ja Ranskan rivieran rantaa ties minne saakka.
Me saavuimme Diano Marinaan myöhään iltapäivällä.
Navigaattoriin annettiin koordinaatiksi seuraavan majapaikan osoite läheltä Imperiaa (Diano Marina). Ihan mielelläänhän se olisi ajattanut meitä taas koko matkan pitkin valtaväyliä, mutta sinnikkäästi kurvasimme rantaan heti kun sininen Välimeri pilkisti. Emmekä tehneet turhaan sitä poikkeamaa, sillä autosta kuului "oolalaa", "hienoa", "mafftavaa kahella ähvällä"! Näkymä oli todella loistelias. Välimeri kimmelsi keskipäivän auringossa ja tuntui, että nyt alkoi kesä.
Lounastauon paikka oli Varazzessa. Lämpötila keikkui hyvän matkaa yli +25C, mutta onneksi vilvoittava merituuli kuivasi liiat hikihelmet ohimolta.
Lounaaksi nautimme pizzaa - olimmehan Italiassa.
Matka jatkui edelleen rantatietä seuraillen. Pienten kylien tai mieluummin kaupunkien jono reunustaa Italian ja Ranskan rivieran rantaa ties minne saakka.
Me saavuimme Diano Marinaan myöhään iltapäivällä.
torstai 24. kesäkuuta 2010
Palkitseminen
Kiitos tähän mennessä annetuista runsaista kommenteista.
Ryntäämme aina kun mahdollista innolla tsekkaamaan, onko kukaan kirjoittanut mitään.
Luvattuja palkintoja on jo hankittu ja tänään tehdään italialaishankinta jostakin tuolta Ligurian rantamilta.
Muistutuksen sanasena vielä, että nimi tai tunnistettava nimimerkki (pastabox on tunnistettu) varmistaa osallistumisen lahjojen arvontaan.
Tänään juhannuksen aatonaattona tarkoituksemme on ajaa Milanon ja Genovan ohitse kohti San Remota ja Monacoa. Kahden viimeksimainitun vuoro on tosin vasta huomenna juhannusaattona.
Huomenna päätetään myös se, missä kokko poltetaan ja paistetaan makkarat! Tai toisin päin poltetaan makkarat ja paistetaan kokko.
Aurinko paistaa täydeltä terältä ja veikkauksemme päivän korkeimmasta lämpötilasta on +25C.
Nyt kuului ovelta koputus eli mars matkaan.
Ryntäämme aina kun mahdollista innolla tsekkaamaan, onko kukaan kirjoittanut mitään.
Luvattuja palkintoja on jo hankittu ja tänään tehdään italialaishankinta jostakin tuolta Ligurian rantamilta.
Muistutuksen sanasena vielä, että nimi tai tunnistettava nimimerkki (pastabox on tunnistettu) varmistaa osallistumisen lahjojen arvontaan.
Tänään juhannuksen aatonaattona tarkoituksemme on ajaa Milanon ja Genovan ohitse kohti San Remota ja Monacoa. Kahden viimeksimainitun vuoro on tosin vasta huomenna juhannusaattona.
Huomenna päätetään myös se, missä kokko poltetaan ja paistetaan makkarat! Tai toisin päin poltetaan makkarat ja paistetaan kokko.
Aurinko paistaa täydeltä terältä ja veikkauksemme päivän korkeimmasta lämpötilasta on +25C.
Nyt kuului ovelta koputus eli mars matkaan.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Parliamo italiano
Keskiviikkoaamuna oli se tosiasia edessä, että eteenpäin on menevän mieli.
Seuraava majapaikka oli varattu Italian puolelta läheltä Milanoa.
Helena hyppäsi rattiin ja otimme suunnan kohti St Gotthardin solaa. Se olisi mahdollista ylittää joko passin kautta eli ajamalla kiharaisia teitä zikzak-tyylillä tai sitten hurauttaa alppivuoren sisään 17 kilometriä pitkään tunneliin.
Yhdessä vaiheessa jo epäilimme, että olemme jostakin kumman syystä ohittaneet tunnelin suuluukun eikä auta muu kuin aloittaa nouseminen huipulle. Takapenkillä oli vähän aikaa hiljaista johtuen kai maanantaisista lumiolosuhdemuistoista. Mutta onneksemme epäilymme osoittautui turhaksi ja pääsimme "kiven sisään".
Juuri tässä tunnelissa sattui joku vuosi sitten paha liikenneonnettomuus ja sen aiheuttamana tulipalo, jossa kai menehtyikin ihmisiä. Eipä ollenkaan ihmetytä. Tosi paljon liikennettä molempiin suuntiin, tosin eteläpuolella tunneliin pääsyä odottava rekkajono oli huomattavasti pitempi kuin pohjoispuolella.
No, tunnelin päässä näkyi valoa ja pääsimme takaisin ihmisten ilmoille. Kokemus se on tuokin. Tunnelin jälkeen maisemat olivat oikeasti sellaiset postikorttimaisemat, joita luulee näkevänsä vain kuvissa. Ainoastaan lehmänkellon kalke puuttui kokonaisuudesta.
Lounastauko pidettiin Luganossa, joka sekin näytti tosi kauniille kaupungille Lugano-järven rannalla. Itseasiassa heti St Gotthardin tunnelin jälkeen kieli vaihtui italiaksi ja ruoka pastaksi.
Luganosta Volvon nokka käännettiin Moonikan ohjeilla kohti Milanoa tai itseasiassa Gerenzano-nimistä paikkaa. Moonika tosin ei sanonut tuntevansa katuosoitetta, jonka vuoksi teimmekin pienen sakkokierroksen jossakin Turate-nimisessä kylässä. Moonika joutui jäähylle.
Paikallisen kioskinpitäjä ei osannut englantia, mutta onneksi paperi ja kynä on keksitty plus sen päälle, kun vielä huitoo käsillään tarpeeksi, niin jopahan löytyi ohjeet Gerenzanoon :))
Mamma mia, si vediamo!
post scriptum eli jälkikirjoitus: Moonika sai aiheettoman rangaistuksen. Hotelli ilmoittaa sivuillaan osoitteekseen Via Clerici, mutta kadunkulmassa lukee via G.P. Clerici! Eihän Moonikakaan aivan kaikkeen taivu. Annetaan sille tänään vaikka gelatoa lohdutukseksi. :)
Seuraava majapaikka oli varattu Italian puolelta läheltä Milanoa.
Helena hyppäsi rattiin ja otimme suunnan kohti St Gotthardin solaa. Se olisi mahdollista ylittää joko passin kautta eli ajamalla kiharaisia teitä zikzak-tyylillä tai sitten hurauttaa alppivuoren sisään 17 kilometriä pitkään tunneliin.
Yhdessä vaiheessa jo epäilimme, että olemme jostakin kumman syystä ohittaneet tunnelin suuluukun eikä auta muu kuin aloittaa nouseminen huipulle. Takapenkillä oli vähän aikaa hiljaista johtuen kai maanantaisista lumiolosuhdemuistoista. Mutta onneksemme epäilymme osoittautui turhaksi ja pääsimme "kiven sisään".
Juuri tässä tunnelissa sattui joku vuosi sitten paha liikenneonnettomuus ja sen aiheuttamana tulipalo, jossa kai menehtyikin ihmisiä. Eipä ollenkaan ihmetytä. Tosi paljon liikennettä molempiin suuntiin, tosin eteläpuolella tunneliin pääsyä odottava rekkajono oli huomattavasti pitempi kuin pohjoispuolella.
No, tunnelin päässä näkyi valoa ja pääsimme takaisin ihmisten ilmoille. Kokemus se on tuokin. Tunnelin jälkeen maisemat olivat oikeasti sellaiset postikorttimaisemat, joita luulee näkevänsä vain kuvissa. Ainoastaan lehmänkellon kalke puuttui kokonaisuudesta.
Lounastauko pidettiin Luganossa, joka sekin näytti tosi kauniille kaupungille Lugano-järven rannalla. Itseasiassa heti St Gotthardin tunnelin jälkeen kieli vaihtui italiaksi ja ruoka pastaksi.
Luganosta Volvon nokka käännettiin Moonikan ohjeilla kohti Milanoa tai itseasiassa Gerenzano-nimistä paikkaa. Moonika tosin ei sanonut tuntevansa katuosoitetta, jonka vuoksi teimmekin pienen sakkokierroksen jossakin Turate-nimisessä kylässä. Moonika joutui jäähylle.
Paikallisen kioskinpitäjä ei osannut englantia, mutta onneksi paperi ja kynä on keksitty plus sen päälle, kun vielä huitoo käsillään tarpeeksi, niin jopahan löytyi ohjeet Gerenzanoon :))
Mamma mia, si vediamo!
post scriptum eli jälkikirjoitus: Moonika sai aiheettoman rangaistuksen. Hotelli ilmoittaa sivuillaan osoitteekseen Via Clerici, mutta kadunkulmassa lukee via G.P. Clerici! Eihän Moonikakaan aivan kaikkeen taivu. Annetaan sille tänään vaikka gelatoa lohdutukseksi. :)
Kyläjuhlat
Tiistaiaamu 22.6. valkeni jo vähän mukavammassa säässä. Aurinkokin pilkisteli pilvien raosta, mutta lämpötila oli vielä entisenlaisissa lukemissa. Kun lähdimme Markun kanssa aamulenkille klo 7.45, ensimmäiset kymmenet metrit tuntuivat viileille, mutta sitten liikunta teki jo tehtäväänsä ja hiki nousi pintaan. Hölkyttelimme Dagmersellenin kylästä ulos paikallisten lehmien ihmeteltäväksi. Katsoivat ihmeissään, vaikka yritimme huudella niille "Grüetzi".
Roland tuli majapaikkaamme klo 10 ja päivämme kohti uusia seikkailuja saattoi alkaa. Ajelimme Luzerniin pikkukylien (mm. Sursee) kautta.
Luzern on nätti pieni kaupunki (65.000 as), sanoisin mielelläni Zürichiä kauniimmaksi. Se sijaitsee Vierwaldstätter-järven rannalla, joka tarkoitti sitä, että teimme parin tunnin laivaristeilyn ja nautimme samalla lounaan. Kiertelimme myös vanhassa kaupungissa, jonka taloissa on paljon seinämaalauksia.
Luzernissa on myös pari kaunista vanhaa puusiltaa (toinen niistä Euroopan vanhin puusilta), jotka on katettu. Sillat johtavat Reuss-joen rannalta toiselle. Sillan kattojen kaikkiin takstooleihin (en tiedä tuliko termi oikein, mutta sinä varmaan tiedät mitä tarkoitan) on maalattu historiallisia tapahtumia. Japanilaiset kuvasivat ahkerasti maalauksia. Suomalaiset eivät :)
Nähtävyyspäivän päätteeksi nautimme virvokkeita Chateau Gütschissä (http://www.chateau-guetsch.ch/), josta oli loistavat näköalat kaupunkiin ja ympäröivään alueeseen.
Klo 17.30 meillä oli jälleen treffit Rolandin kanssa, joka ajoi meidät Geuensee-nimiseen naapurikylään. Geuensee on Verenan kotikylä ja siellä hän on aloittanut kirjeenvaihdon minun kanssani.
Ihan ekaksi menimme tapaamaan Verenan 86-vuotiasta äitiä hänen huoneistoon kylän keskustaan. Hän oli nimenomaisesti halunnut, että me käymme katsomassa kuinka hän asuu nykyään. Virkeä mummeli, joka oli samana päivänä viimeksi ollut englannin tunneilla!!!
Seuraavaksi seurueemme kärrättiin Verenan lapsuudenkotiin (kuva ohessa), jossa teimme tupatarkastuksen. Siellä asuu nykyään Edgar-veli perheineen. Verena kertoi, että heillä oli aikanaan aika tiivis tunnelma, koska lapsia oli kaikkiaan 7 plus vanhemmat päälle.
Seuraava etappi oli Verenan Ines-sisaren upouusi koti, jonne oli loihdittu pienimuotoinen vastaanotto meille. Pikkupurtavaa (kuivattua villisian lihaa, paikallista Willisau-makkaraa, parmankinkkua, kahdenlaista parmesanjuustoa, mozzarellaa&tomaattia, basilika- ja oliivileipää yms yms) ja palanpainikkeena olutta ja valkoviiniä.
Ei se riittänyt, että oli syötävää ja juotavaa, vaan meitä kokoontui tapaamaan koko seutukunta! Verenan äiti, Rolandin äiti, Verenan Edgar- veli perheineen (vaimo Amelie ja lapset Laura, Linda ja Sofia), Albert-veli perheineen (vaimo Irene ja pojat Matthias ja Simon sekä tytät Isabelle), Ines-sisar miehensä Marcuksen ja poikansa Davidin kanssa (tottakai, koska olimme heillä!), Verenan lapsuudenystävä Jutta ja hänen tyttärensä. Puuttuukohan listasta joku, en tiedä, mutta väkeä oli riittämiin. Tottakai tietenkin Vera ja Aline olivat siellä.
Eikä tässä vielä kaikki. Äsken kuvattujen alkupalojen (!!!) jälkeen ajoimme takaisin kotikylään ja Verenalle syömään luzernilaista herkkua. Nimeä en lähde kirjoittamaan, koska se on jotakin sveitsinsaksaa eikä siitä ota selvää erkkikään.
Auf wiederluege!
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Käkikellojen maassa
Sunnuntaiaamu valkeni Schaffhausenissa Sveitsissä puolipilvisenä ja koleahkona. Sveitsissä välimatkat ovat todella lyhyitä eli parin tunnin ajolla on herkästi maan toisessa reunassa, etenkin jos aloittaa toisesta reunasta!
Sunnuntain ohjelmassa oli entisen koulukaverin tapaaminen Zürichissä - edellisestä tapaamisesta onkin kulunut yli 33 vuotta. Siitä huolimatta tunnistin kyllä hänet heti ensisilmäyksellä.
Anna-Riitta tutustutti meidät Zürichin keskustaan ja Zürich-järven rantamaisemiin. Markku sompaili niinkuin vanha tekijä kaupungissa, vaikka Zürich vaikutti hieman monimutkaiselle liikennejärjestelyiden puolesta.
Ajelimme Zürcher-seen rantaa pitkin Rapperswiliin. Siellähän on tainnut mm. Raimo Summanen toimia paikallisen jääkiekkoseuran valmentajana. Kävimme kahvilla. Se olikin oma episodinsa: ensin mentiin pöytään ja tilattiin kahvit, jonka jälkeen palattiin takaisin tiskille tilaamaan syötävää. Mutta kahvit ja mansikkaleivokset saatiin.
Lopuksi teputeltiin linnan alapuolella hienossa ruusutarhassa ja otettiin pakolliset yhteiskuvat.
Iltapäivällä ajoimme päivän lopulliseen päämäärään eli Dagmerselleniin, jossa ystävämme Verena perheineen asuu. Majoituimme Löwen-gasthausiin ja riensimme syömään.
Illalla Verena, Roland, Vera and Aline tulivat hakemaan meidät kotiinsa.Tuliaiset tai niinkuin Airi sanoi, meniäiset vaihtoivat omistajaansa. Jälleennäkemisen riemu oli taas sanoinkuvaamaton! Meillä oli oikein hauska ilta.
Maanantaina Roland asettui auton rattiin ja suuntasimme Emmentalin laakson kautta Thuniin, joka sijaitsee Thuner-seen rannalla (kuva alla). Aivan uskomattoman kauniita maisemia. Jopa henkeäsalpaavia.
Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Interlakenia ja sieltä aloitimme kipuamisen yli 2 kilometrin korkeuteen Grimseliin. Huh huh. Tie mutkitteli pahimman kerran ja "maajalka" oli aina vaan kauempana meistä. Lämpötila laski Thunin +13C -lämpötiolasta lähelle nollaa! Hyvissä ajoin ennen huipun saavuttamista menimme pilveen ja loppujen lopuksi olimme lumisateessa kesärenkailla!
Edellisenä yönä vuorenylitystie (pass) oli ollut suljettuna lumisateen takia!
Paluumatka oli jopa jännittävämpi, koska tulimme vuorenrinnettä alas niin, että autonikkunasta näkyi vain putousta alas satoja metrejä! Taas voi sanoa, että huh huh.
Eikä siinä kaikki. Päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen meidän oli vielä ylitettävä yksi pass (Furka), joka oli jopa korkeammalla kuin edellinen, mutta siellä ei ollut lunta. Tie sen sijaan mutkitteli entistä kiemuraisemmin sekä ylös mennessä että alaspäin tullessa, mutta alas tultiin.
Tällä hetkellä istumme Verenan kotona. Olemme syöneet raclettea tykötarpeineen ja nyt on vuorossa jälkiruoat ja -juomat.
Huomenna uudet seikkailut. Ymmärtääkseni Luzernin seutuvilla.
Sunnuntain ohjelmassa oli entisen koulukaverin tapaaminen Zürichissä - edellisestä tapaamisesta onkin kulunut yli 33 vuotta. Siitä huolimatta tunnistin kyllä hänet heti ensisilmäyksellä.
Anna-Riitta tutustutti meidät Zürichin keskustaan ja Zürich-järven rantamaisemiin. Markku sompaili niinkuin vanha tekijä kaupungissa, vaikka Zürich vaikutti hieman monimutkaiselle liikennejärjestelyiden puolesta.
Ajelimme Zürcher-seen rantaa pitkin Rapperswiliin. Siellähän on tainnut mm. Raimo Summanen toimia paikallisen jääkiekkoseuran valmentajana. Kävimme kahvilla. Se olikin oma episodinsa: ensin mentiin pöytään ja tilattiin kahvit, jonka jälkeen palattiin takaisin tiskille tilaamaan syötävää. Mutta kahvit ja mansikkaleivokset saatiin.
Lopuksi teputeltiin linnan alapuolella hienossa ruusutarhassa ja otettiin pakolliset yhteiskuvat.
Iltapäivällä ajoimme päivän lopulliseen päämäärään eli Dagmerselleniin, jossa ystävämme Verena perheineen asuu. Majoituimme Löwen-gasthausiin ja riensimme syömään.
Illalla Verena, Roland, Vera and Aline tulivat hakemaan meidät kotiinsa.Tuliaiset tai niinkuin Airi sanoi, meniäiset vaihtoivat omistajaansa. Jälleennäkemisen riemu oli taas sanoinkuvaamaton! Meillä oli oikein hauska ilta.
Maanantaina Roland asettui auton rattiin ja suuntasimme Emmentalin laakson kautta Thuniin, joka sijaitsee Thuner-seen rannalla (kuva alla). Aivan uskomattoman kauniita maisemia. Jopa henkeäsalpaavia.
Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Interlakenia ja sieltä aloitimme kipuamisen yli 2 kilometrin korkeuteen Grimseliin. Huh huh. Tie mutkitteli pahimman kerran ja "maajalka" oli aina vaan kauempana meistä. Lämpötila laski Thunin +13C -lämpötiolasta lähelle nollaa! Hyvissä ajoin ennen huipun saavuttamista menimme pilveen ja loppujen lopuksi olimme lumisateessa kesärenkailla!
Edellisenä yönä vuorenylitystie (pass) oli ollut suljettuna lumisateen takia!
Paluumatka oli jopa jännittävämpi, koska tulimme vuorenrinnettä alas niin, että autonikkunasta näkyi vain putousta alas satoja metrejä! Taas voi sanoa, että huh huh.
Eikä siinä kaikki. Päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen meidän oli vielä ylitettävä yksi pass (Furka), joka oli jopa korkeammalla kuin edellinen, mutta siellä ei ollut lunta. Tie sen sijaan mutkitteli entistä kiemuraisemmin sekä ylös mennessä että alaspäin tullessa, mutta alas tultiin.
Tällä hetkellä istumme Verenan kotona. Olemme syöneet raclettea tykötarpeineen ja nyt on vuorossa jälkiruoat ja -juomat.
Huomenna uudet seikkailut. Ymmärtääkseni Luzernin seutuvilla.
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Ausfahrt on yleinen paikannimi Saksassa
Perjantaiaamuna 18.6. Volvon keula käännettiin kohti Trieriä, joka on Saksan vanhin kaupunki. Sää oli muuttunut edellisen päivän sateesta ja +10 asteesta auringonpaisteeksi ja jo aamutuimaan elohopea rupesi kipuamaan lupaavasti ylöspäin. Ilta päivällä mittarilukemat olivatkin parhaimmillaan jo +29C!!
Trier ja Porta Nigra katsastettiin jalan. Sarjassamme viehättäviä saksalaisia kaupunkeja, joissa ihminen viihtyisi varmasti pitempäänkin.
Meitä kutsui kuitenkin uusi ulkomaa eli Luxemburg. Maisemat muuttuivat aavistuksen verran kumpuilevimmiksi eli silmä lepäsi kaikilla muilla paitsi kuskilla (Markku). Muutamien - ampumahiihtotermein - sakkokierrosten jälkeen saimme parkkeerattua auton ja jalkauduimme ruhtinaskunnan (?) pääkaupungin keskustaan. Sanoisinko ranskalaisvaikutteinen ilmapiiri, mutta silti ookoo.
Luxemburgissa sanotaan olevan Euroopan halvinta menovettä, mutta eipä ainakaan diesel ollut yhtään Suomen hintoja halvempaa. Tankattiin kuitenkin tavan vuoksi.
Moonikalle oli annettu koordinaatiksi jonkun pienen kylän nimi toiveena, että sieltä löytyy mukava yöpymispaikka. Ennen yöpuulle asettumista lounastimme Merzig-nimisessä kylässä, joka oli juuri sellainen pieni, mutta eloisanoloinen paikka, joka olisi voinut olla vaikka majapaikkamme, mutta eteenpäin oli mentävä.
Iltapäivällä saavuimme Annweiler-nimiseen kylään, joka olikin mielenkiintoinen ja erityisen pittoreski. Selänsijan saimme rauhallisesta Parkterasse pensionaatista, josta oli sopiva kävelymatka kylän historialliseen keskustaan.
Lauantaiaamuna taas kapsäkit kiinni ja Volvon perään ja matka jatkuu. Moonika sai ohjeet johdattaa meidät Rottweiliin, jonne löysimmekin, mutta emme löytäneet mitään muuta. Vettä tuli taivaan täydeltä, joten päätimme jatkaa matkaa. Tsekkasimme matkan varrella useammankin paikkakunnan, mutta lopulta tulla tupsahdimme Sveitsin puolelle.
Se ei ollut vielä tämän päivän tarkoitus, mutta nyt ollaan Schaffhausenissa! Täälläkin oli melkoinen ponnistus saada majoitus, joka paikassa tuntui olevan täyttä.
Hotel Promenade saa totuttaa meidät alppimaahan yhden yön verran. Huomenna ajamme Zürichin kautta Dagmerselleniin, jossa punkkaamme useamman päivän. Säästyypähän pappakin jokapäiväiseltä laukkujen pakkaamiselta.
Tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Autokunnassa vallitsee hyvä henki, toisinaan vaan meinaa nukkumatti vierailla osan matkustamoväen luona ja silloin menee komeita maisemia sivu suun. Kuski on pysynyt aina valveilla :)
Sitä me olemme ihmetelleet, että Saksassa on tuhkatiheään Ausfahrt-nimisiä kyliä ja kaupunkeja. Autobahnin varrella on jatkuvasti viittoja, joissa lukee Ausfahrt. Ihmeellistä. Karttakirjoissa niitä ei mainita :)
Sää on ollut joka toinen päivä sateinen ja kolea ja joka toinen päivä aurinkoinen ja lämmin. Mehän ollaan turisteja, niin meitä ei sadesäät haittaa.
Terveisiä Suomeen!
Trier ja Porta Nigra katsastettiin jalan. Sarjassamme viehättäviä saksalaisia kaupunkeja, joissa ihminen viihtyisi varmasti pitempäänkin.
Meitä kutsui kuitenkin uusi ulkomaa eli Luxemburg. Maisemat muuttuivat aavistuksen verran kumpuilevimmiksi eli silmä lepäsi kaikilla muilla paitsi kuskilla (Markku). Muutamien - ampumahiihtotermein - sakkokierrosten jälkeen saimme parkkeerattua auton ja jalkauduimme ruhtinaskunnan (?) pääkaupungin keskustaan. Sanoisinko ranskalaisvaikutteinen ilmapiiri, mutta silti ookoo.
Luxemburgissa sanotaan olevan Euroopan halvinta menovettä, mutta eipä ainakaan diesel ollut yhtään Suomen hintoja halvempaa. Tankattiin kuitenkin tavan vuoksi.
Moonikalle oli annettu koordinaatiksi jonkun pienen kylän nimi toiveena, että sieltä löytyy mukava yöpymispaikka. Ennen yöpuulle asettumista lounastimme Merzig-nimisessä kylässä, joka oli juuri sellainen pieni, mutta eloisanoloinen paikka, joka olisi voinut olla vaikka majapaikkamme, mutta eteenpäin oli mentävä.
Iltapäivällä saavuimme Annweiler-nimiseen kylään, joka olikin mielenkiintoinen ja erityisen pittoreski. Selänsijan saimme rauhallisesta Parkterasse pensionaatista, josta oli sopiva kävelymatka kylän historialliseen keskustaan.
Lauantaiaamuna taas kapsäkit kiinni ja Volvon perään ja matka jatkuu. Moonika sai ohjeet johdattaa meidät Rottweiliin, jonne löysimmekin, mutta emme löytäneet mitään muuta. Vettä tuli taivaan täydeltä, joten päätimme jatkaa matkaa. Tsekkasimme matkan varrella useammankin paikkakunnan, mutta lopulta tulla tupsahdimme Sveitsin puolelle.
Se ei ollut vielä tämän päivän tarkoitus, mutta nyt ollaan Schaffhausenissa! Täälläkin oli melkoinen ponnistus saada majoitus, joka paikassa tuntui olevan täyttä.
Hotel Promenade saa totuttaa meidät alppimaahan yhden yön verran. Huomenna ajamme Zürichin kautta Dagmerselleniin, jossa punkkaamme useamman päivän. Säästyypähän pappakin jokapäiväiseltä laukkujen pakkaamiselta.
Tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Autokunnassa vallitsee hyvä henki, toisinaan vaan meinaa nukkumatti vierailla osan matkustamoväen luona ja silloin menee komeita maisemia sivu suun. Kuski on pysynyt aina valveilla :)
Sitä me olemme ihmetelleet, että Saksassa on tuhkatiheään Ausfahrt-nimisiä kyliä ja kaupunkeja. Autobahnin varrella on jatkuvasti viittoja, joissa lukee Ausfahrt. Ihmeellistä. Karttakirjoissa niitä ei mainita :)
Sää on ollut joka toinen päivä sateinen ja kolea ja joka toinen päivä aurinkoinen ja lämmin. Mehän ollaan turisteja, niin meitä ei sadesäät haittaa.
Terveisiä Suomeen!
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Sombreromies Saksassa?
Keskiviikkona tutustuimme Kölnin nähtävyyksiin sekä maajalasta että vesitse. Kapusimme kaikki 533 askelmaa Kölnin tuomiokirkon torniin ja takaisin! Huh, vähän hikeä puski ja läähätytti viimeisillä askelmilla, mutta haaste suoritettiin. Sen jälkeen otimme rauhallisemmin tunnin kestävällä Reinin risteilyllä --- siellä sai istua paikoillaan ja kuunnella selostusta Kölnin roomalaishistoriasta jne.
Iltapäivällä kirjeenvaihtokaveri Ulrike nouti meidät hotellista kotiinsa Leverkuseniin (n 20 min Kölnistä) illalliselle. Menomatkalla Ulrike kierrätti meidät Bayerin tehtaiden kautta - BAYER on aina ollut osa leverkusenilaisten elämää. Suurin osa alueen ihmisistä on saanut elantonsa työskentelemällä Bayerilla. Niin myös hänen isänsä ja nykyään myös hänen veljensä.
Nautimme ihanan illallisen Ulriken ja Horstin kotona ja mukana olivat tietysti myös Saskia-tytär poikaystävänsä Fabianin kanssa kuin myös Nicolas-poika.
Tapaamista ei voi kuvailla ensitapaamisena, koska meillä on kuitenkin ollut sähköposti- ja kirjeyhteys Ulriken kanssa aikaisemmin, mutta ensitapaaminen on aina ensitapaaminen. Anyways, Ulrike näytti juuri siltä kuin hän oli näyttänyt valokuvissakin.
Meillä oli todella hauskaa! Emmekä taaskaan jättäneet suomenkielen oppituntia perkeleineen yms väliin :))
Torstaiaamuna olimme varhain (klo 8.50) liikkeellä. Suuntana Reinin laakso Koblenziin saakka ja sieltä Moselin laaksoa niin pitkälle kuin löytäismme sopivan majapaikan. Ajomatkaa piti tulla vain noin 250 km.
Alkumatka meni hyvin, pysähdyimme Remagen-nimisessä paikassa aamukahville. Myös paikalliset olivatulleet samaan kuppilaan - aamukaljalle! Koblenzissa oli suunnitelmissa käydä Deutsche Eckessä (so. Rein ja Mosel yhtyvät), mutta vesisade alkoi pahimmoilleen ja hiuslisäkkeittemme vaurioitumisen varjolla painoimme kaasua ja suuntasimme kohti Moselia rantoja.
Todella henkeäsalpaavia maisemia koko jokilaakso! Pysähdyimme Bernkastel-Kuesissa (keskusaukion taloja kuvassa) lounaalle (kaduilla kuului myös suomea) . Viinitarhoja on jatkuvana nauhana koko jokivarren matkalla ja pieniä kyliä on samoin muutaman kilometrin välein jokilaaksossa.
Lounaan jälkeen ajoimme n 20 km ja asetuimme Piesport-nimiseen kylään (n 20 min ennen Trieriä) viehättävään Winzer-majataloon. Omistajilla on oma viinitarha, jonka tuotantoa maistelimme päivän päätteeksi talon Erich-herran kanssa.
Tämän tekstin otsikko sai nimensä siitä, että papalla taisi loppua tekeminen autossa ja hän rupesi leikkimään niskatyynyllä. Halvat huvit!
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Puolitoista päivää ja liki 1400 kilometriä
Terveiset Kölnistä!
Nousimme sunnuntai-iltana Hesasta laivaan, josta pääsimme Tukholman päässä nopeasti ulos ja matkanteko sai alkaa. Olimme kaikki hieman epäileväisiä Ruotsin läpiajon puuduttavuudesta, mutta katin kontit. E4-tie on loistavassa kunnossa, liikennekulttuuri asiallista, autokuntamme käytös moitteetonta ja ilmakin suht mainio.
Kolmen pysähdyksen (kahvit, lounas ja tankkaus) taktiikalla olimme perillä Puttgardenissa Saksan puolella klo 20.20.
Vätternin eteläpäässä E4 kurvaa ihan rantaviivaa ja onpas siinä ruotsalaisilla komeat maisemat! Eikä hassumman näköistä ole Skoonessakaan. Öresundsbron on tietenkin ihastelemisen arvoinen. Papalla riitti hämmästelemistä siinä, että tie sukeltaa yhtäkkiä meren alle ja tupsahtaa hetken päästä Kööpenhaminassa takaisin ihmisten ilmoille.
Majapaikassamme ei ollut tarjolla minkäänlaista syötävää, joten karautimme kylän keskustaan kreikkalaiseen. Eipä sen jälkeen ihmetellä miksi kreikkalaisilla on rahat loppuneet! Niin valtavat ruoka-annokset, että niillä olisi ruokkinut puoleet helleeneistä viikon ajan! Hyvää oli.
Kuvassa Fehmarnsundbrücke Fehmarnin saarelta Saksan mantereelle.
Tänään tiistaina 15.6. lähdimme klo 8.50 liikkeelle ja annoimme Moonikalle koordinaatit Kölnin hotelliin. Mielikuva oli, että mentäisiin Bremenin sivuitse, mutta Moonikan mielestä meidän pitikin ajaa Hannoverin kautta. Mikäpä siinä. Mahtavia maisemia sielläkin, vaikkei vielä varsinaisesti edes olla maisemointimatkalla. Nyt on vain ajettu.
Ihan HIRVEÄSTI rekkoja! Ja vasenta kaistaa paahtaa autoja ainakin tuhatta. Kyllä sitä kaistaa käyttää ohittamiseen, mutta äkkiä pois alta, vaikkei Volvo niitä hitaimpia olekaan.
Kölnin keskustaan osuttiin yhdellä pienellä harha-askeleella, ehkä pari extrakorttelia ja se oli siinä.
Nyt lähdetään käyskentelemään ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa ---- ja ehkä pari Kölschiäkin mennee :)
Säätila on vaihdellut +12 - +21 asteen välillä. Tällä hetkellä aurinko paistaa ja tuulee.
Eli kaikki hyvin so far.
Nousimme sunnuntai-iltana Hesasta laivaan, josta pääsimme Tukholman päässä nopeasti ulos ja matkanteko sai alkaa. Olimme kaikki hieman epäileväisiä Ruotsin läpiajon puuduttavuudesta, mutta katin kontit. E4-tie on loistavassa kunnossa, liikennekulttuuri asiallista, autokuntamme käytös moitteetonta ja ilmakin suht mainio.
Kolmen pysähdyksen (kahvit, lounas ja tankkaus) taktiikalla olimme perillä Puttgardenissa Saksan puolella klo 20.20.
Vätternin eteläpäässä E4 kurvaa ihan rantaviivaa ja onpas siinä ruotsalaisilla komeat maisemat! Eikä hassumman näköistä ole Skoonessakaan. Öresundsbron on tietenkin ihastelemisen arvoinen. Papalla riitti hämmästelemistä siinä, että tie sukeltaa yhtäkkiä meren alle ja tupsahtaa hetken päästä Kööpenhaminassa takaisin ihmisten ilmoille.
Majapaikassamme ei ollut tarjolla minkäänlaista syötävää, joten karautimme kylän keskustaan kreikkalaiseen. Eipä sen jälkeen ihmetellä miksi kreikkalaisilla on rahat loppuneet! Niin valtavat ruoka-annokset, että niillä olisi ruokkinut puoleet helleeneistä viikon ajan! Hyvää oli.
Kuvassa Fehmarnsundbrücke Fehmarnin saarelta Saksan mantereelle.Tänään tiistaina 15.6. lähdimme klo 8.50 liikkeelle ja annoimme Moonikalle koordinaatit Kölnin hotelliin. Mielikuva oli, että mentäisiin Bremenin sivuitse, mutta Moonikan mielestä meidän pitikin ajaa Hannoverin kautta. Mikäpä siinä. Mahtavia maisemia sielläkin, vaikkei vielä varsinaisesti edes olla maisemointimatkalla. Nyt on vain ajettu.
Ihan HIRVEÄSTI rekkoja! Ja vasenta kaistaa paahtaa autoja ainakin tuhatta. Kyllä sitä kaistaa käyttää ohittamiseen, mutta äkkiä pois alta, vaikkei Volvo niitä hitaimpia olekaan.
Kölnin keskustaan osuttiin yhdellä pienellä harha-askeleella, ehkä pari extrakorttelia ja se oli siinä.
Nyt lähdetään käyskentelemään ja etsimään sopivaa ruokapaikkaa ---- ja ehkä pari Kölschiäkin mennee :)
Säätila on vaihdellut +12 - +21 asteen välillä. Tällä hetkellä aurinko paistaa ja tuulee.
Eli kaikki hyvin so far.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)