Crater Lake

Sikspäkki kokosi koko fyysisen olemuksensa kokoon ja lähti päiväretkelle Crater Lakelle, jonne majapaikastamme (Phoenix OR) on matkaa 130 km. Normiolosuhteissa matkaan kuluisi noin 1,5 tuntia, mutta jälleen kerran tie kapeni, jyrkkeni ja mutkistui, mitä pidemmälle ehdimme, joten olimme perillä määränpäässä reilun 3 tunnin ajon jälkeen. Toki pysähdyimme kerran jaloittelemaan ja tulihan siinä einehdittyäkin.

Jossakin vaiheessa rohkaistuimme epäilemään, että niinköhän täällä on koko järveä!

Kyllä kannatti olla sitkeä ja ajaa perille! Aivan uskomattoman kaunis näkymä. Minun digikameralla zuumattuna kuvat näyttävät usvaisille. Etualan puiden värit ovat parhaimmillaan.

Järven pinta on tyyni ja siitä tulee mielikuva, että kyseessä on maalaus.

Crater Lake on muodostunut noin 7700 vuotta sitten Mt Mazaman purkauksesta. Kraateri on täyttynyt ajan myötä sadevedellä ja lumen sulamisvesillä. Crater Lakeen ei laske yhtään jokea eikä siitä laske poiskaan yhtään virtaa.

Netin mukaan järven vesi vaihtuu sade- ym. vesien myötä noin 250 vuodessa.

Crater Lake on Yhdysvaltojen syvin järvi.

Seuraava kuva on otettu suoraan alaspäin kohti järvenpintaa, vaikka tästä saa mielikuvan sinisestä taivaasta.

Crater Lakella käydessämme oli kohtalaisen paahteinen päivä. Mittarissa bauttiarallaa +30 astetta. Meinasi keitellä vankasti. Tähän on nyt vain totuttava.

Ainutlaatuinen elämys.

Matka jatkuu

Keskiviikkona 24.6. matkamme jatkui US101 highwayta etelään. Seuraava majapaikka oli varattu North Bend/Coos Bay -nimisestä parikaupungista ja loppupeleissä se oli NB:n puolella.

Lincoln Cityssä saimme vinkin pysähtyä Devil's Punchbowlin kohdalla vähän matkaa Depoe Baystä etelään. Devil's Punchbowl on luonnon (= veden) muokkaama aukko kalliossa. Kovassa merenkäynnissä vesi suihkuaa ja tyrskyää aukosta näyttävästi. 

Meidän käydessä oli hyvin rauhallista.

Taas Sikspäkki autoon ja eteenpäin. Jaana muisti kuulleensa, että jossakin näillä main olisi kuuluisa merileijonien kokoontumispaikka. Pikainen tsekkaus opaskirjasta vahvisti otaksunnan.

Me emme maksaneet 14 dollaria siitä, että olisimme laskeutuneet hissillä alatasanteelle töllöttämään merileijonien pulahtelua rantavedessä. Sanotaan myös, että haju on kuulemma tosi luotaan työntävä. Me näimme riittävästi yläilmoista.

Oregonin osavaltion keskivaiheilla alkaa pitkä hiekkadyynialue - paljon Yyterin hiekkaa Taipaleen sanassa. Vaikuttavia luonnonmuodostelmia nekin. Yrityksestä huolimatta emme päässeet kunnolla dyyneille ja kuvankin sain vain autonikkunasta.

Jälleen kerran oli pakko kuvata upea silta, McCullough Memorial Bridge, joka johti North Bendiin.

Torstaiaamuna nostimme kytkintä ja ajaa karautimme suoraan Ashlandiin (OR). 

Auton tankkaus ja iltapäiväkahvit osuivat Winstoniin. Willee's Cafessa Ansku tilasi mustikkapannukakkua kermavaahdolla ja sai ruokalautasen kokoisen annoksen. Siinä oli mustikkapannukakkua kahdessa kerroksessa ja kermavaahtoa vähintään puoli litraa.

Täytyy sanoa, että sitä oli jopa niin paljon, ettei edes Mister Taipale jaksanut syödä kaikkea loppuun.

Lincoln City OR

Astoriassa annoimme Moonikalle ohjeeksi seurata US101-tietä eli Tyynen meren rantatietä. Mikäpä se siinä. Maisemat olivat uskomattomat. Huikeita merimaisemia, kiemurtelevaa tietä ja pieniä amerikkalaisia kyliä (= kaupunkeja) peräjälkeen.

Kameraan on hankala taltioida samaa muistikuvaa, joka jää silmän verkkokalvolle tai jonnekin syvälle muistin sopukoihin, mutta olkoon tässä muutamia esimerkkejä siitä.

Seuraava kuva on otettu Lincoln City Beachillä.

Tiistaina aamiaisen jälkeen oli vuorossa pyykkäys. Koneellinen pyykkiä kesti 30 minuuttia ja kuivaus 45 min. Nyt on taas puhtaita paitoja ja kalsareita.

Iltapäivä kului mainiosti varastomyymäläkeskittymässä, jossa on tarjolla kaikki mahdolliset merkit taivaan ja maan väliltä. Mister Taipalekin pani haisemaan: osti uudet sandaalit!

Mt St Helens WA ja Astoria OR

Minä tartuin rattiin Seattlessa ja Ansku toimi Moonikan lukijana. Markku avusti keskipenkiltä tarvittaessa paperikartan tiedoilla.

Ensimmäinen kohteemme oli Mt St Helensin tulivuorialue.

Mt St Helens purkautui 18.5.1980. Tulivuoren purkaus on kuuluisa siitä, että se levitti ympärilleen uskomattoman tuhkalaskeutuman, joka levittäytyi erittäin laajalle alueelle Washingtonin osavaltiossa. 420 metriä tulivuoren huipusta katosi muutamassa minuutissa ja noin 60 ihmistä kuoli.

Tässä kaksi pyhää Helenaa

Washingtonista seuraava osavaltio on nimeltään Oregon ja sinnehän Sikspäkki suuntasi seuraavaksi. Mt St Helensiltä navigaattoriin asennettiin määränpääksi hotelli Astoriassa (OR).

Jossakin vaiheessa I5:lla harhautimme Moonikaa ja lähdimme paperikartan mukaan maisematielle kohti Astoriaa. Moonika länkytti aikansa vasemmalle kääntymistä ja U-käännöksiä, mutta taipui lopulta ratkaisuumme ja opasti perille saakka.

Poikkeava reittimme myötäili Columbia Riverin rantoja ja tuli lopulta huikealle Astoria Megler Bridgelle. Kerrassaan vaikuttava, monta mailia pitkä silta yli Columbia Riverin. Astorian päässä silta kulkee kaiken lisäksi huikaisevan korkealla. Vaikuttavaa.

Silta on kaikkiaan yli 6,5 km pitkä. Rakentaminen aloitettiin vuonna 1962 ja silta avattiin käyttöön 27.8.1966.

Astoriassa on merkittävä skandinaavinen yhteisö. Emme tienneet siitä etukäteen, mutta illallispaikassamme saimme lisäinformaatiota olan takaa. Naapuripöydän pariskunta oli kuunnellut puheitamme aikansa, kunnes herra rohkaistui kysymään puhummeko kenties suomea. Lopulta hän osoittautui Brian Wirkkalaksi, jonka sukujuuret ovat Kaustiselta ja hän on kautta rantain sukua myös Tapio Wirkkalalle. 

Astoria Megler Bridgen läheisyydessä oli muistomerkki, jossa oli lukematon määrä suomalaisia nimiä, kuten mm. Kiminki tai Pitkänen tms.

Uskomaton päivä taas kertan.

Seattle

Juhannuspäivän aamuna jätimme Dodgen "kotipihaan" ja nousimme bussiin. Antsa ja Markku selvittivät lähimaastosta bussi- tai junapysäkit ja aikataulut. Bussi nro 50 lähtisi talomme kohdalta ja veisi suoraan Downtowniin. Siihen.

Bussimatka kesti melkein kolme varttia ja suurimman osan ajasta me olimme ainoat valkoihoiset matkustajat. 

Jäimme pois Seattle Centerin kohdalla, jossa sijaitsee mm. vuoden 1962 maailmannäyttelyyn rakennettu Space Needle. Seattlen kuuluisin nähtävyys, johon emme sitten noussetkaan. Lippujonot olivat tuskastuttavan pitkät, joten tyydyimme ihailemaan näkötornia maajalasta.

Samalla alueella on myös Vantaan Heurekaa vastaava laitos, paljon ulkoilmaesinntymislavoja ja muuta tutustumisen arvoista. Me keskityimme ihmettelemään maailmanmenoa.

Seattle Centeristä laskeuduimme alas Waterfrontiin. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Lauantaipäivän takia väkeä oli liikkeellä kuin pipoa ja mielettömästi turisteja. Liikkumista ei helpottanut yhtään se, että Seattlessakin oli yksi jos toinen katu revitty auki ja rakennustyömaita sai kiertää mailitolkulla.

Seattle on Microsoftin, Boeingin, Starbucksin, grungemusiikin ja Jimi Hendrixin kotikaupunki. Mielestäni en kuitenkaan nähnyt siellä yhtä paljon Starbuckseja kuin Vancouverissa. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että Boeingkin on siirtänyt tuotantonsa muualle Seattlesta. Mene ja tiedä, en käy tarkistamaan asiaa.

Seattlessa on tosi suuret korkeuserot. Kävellessä saa siis erittäin hyvää jalka- ja pakaratreeniä ja se kuuluikin jossakin vaiheessa päivää hienoisena jupinana :-)

Pike Place Market on valtaisa kauppahallikeskittymä, josta saa kaikkea. Joukossa mukana myös Marimekon liike Pirkko. ja juustokaupan tiskissä oli Lappi-juustoa, mutta se oli asetettu näkösälle niin, etten nähnyt valmistajaa.

Yhdessä päivässä Seattlesta saa päällispuolisen kuvan, joka ei eroa muista suurkaupungeista. Korkeita taloja, paljon autoja ja suuret väkimäärät. Käymisen arvoinen silti.

Lämmittelykierros

Juhannusaattona hyppäsimme Dodgeen ja suuntasimme kohti Marymoor-puistoa, jossa esitteiden mukaan olisi olut-, siideri- ja viinitapahtuma. Markku lupautui taas kuskiksi.

Sompaileminen perjantain keskipäivän ruuhkassa onnistui LOISTAVASTI. Puisto löytyi, mutta valitettavasti tapahtuma avautui vasta klo 16. 

Sitten ei voinut muuta kuin ottaa käyttöön Plan B. Koska meillä oli menopeli alla, lähdimme pienelle autoajelulle, josta kehkeytyi lopulta noin 400 kilometrin rengasmatka.

Loppujen lopuksi illalla klo 20 jälkeen olimme takaisin Marymoorissa, mutta emme sittenkään menneet sisälle, koska tapahtuma sulkeutui jo klo 21!!!!

No, eihän hätä ollut tämännäköinen, vaan se oli punainen ja pyöreä.

Kiertoajelumme tähtäimenä oli nousta Kaskadit-vuoristoon ja ylittää se Stevens Passin kautta. Meillä kaikilla oli erilainen näkemys vuoriston ylityksestä. Olemme tottuneet esimerkiksi Sveitsissä siihen, että pass tarkoittaa kiemurtelevaa vuoristotietä yläilmoihin, mutta Stevens Pass olikin oikeasti laskettelukeskuksen ala-asema! Lounastimme Skykomishissa hyvinkin perinteisessä ravintolassa perinteisesti hampurilaisia.

Wenatchee-joessa oli hulppeita koskia. Ainoa haitta oli se, että niitä ei meinannut päästä katsomaan, koska näköalapaikkoja osoittavat kyltit sijaitsivat aina paikan jälkeen!

Matkalta löytyi aito baijerilaiskylä Leavenworth. Päättelimme senkin olevan talvikohde, mutta toki se vaikutti iloiselle kesäasussaankin. Aurinko paistoi täydeltä terältä.

Vessa, vesiposti, keittokomero ja huone ... sekä Dodge

Siirryimme Vancouverista Yhdysvaltojen puolelle Seattleen potkurikoneella. Lentoja sillä välillä menee yhtä usein kuin paikallisjunia Helsingin rautatieaseman ja Pasilan välillä.

Jenkkien maahantulomuodollisuudet hoituivat jo Kanadan puolella, joka oli pelkästään miellyttävä kokemus. Meidän osalta asiaa helpotti vielä sekin, että olimme matkustaneet nykyisillä passeillamme aikaisemmin USAhan, joten saatoimme siirtyä itsepalvelutiskille sormenjälkiä ja valokuvaa varten. 

Muu seurue joutui täyttämään maahantulokaavakkeet käsin.

Seattlen kentältä saimme vuokra-automme, joskin riittävän suuren auton saamisessa meinasi olla ongelmia. Varaus oli aikanaan tehty aivan oikein, mutta autovuokraamo kai kuvitteli meidän sopivan viiden hengen autoon matkalaukut sylissä ... myös kuskilla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Dodge Grand Caravan on menopelimme.

Markku hyppäsi puikkoihin ja ohjasi Sikspäkin turvallisesti uuteen majapaikkaamme, joka ei sijainnut yhtä kultivoituneella alueella kuin edellinen, mutta hyväksyimme sen silti. Airbnb:n sääntöihinhän kuuluu, että vuokraaja voi olla hyväksymättä asuntoa, jos se ei vastaa annettua kuvausta.

Tiskialtaassa juoksi pikkumuurahaisia, mutta se on pientä, koska emme kokanneet siellä muuta kuin aamiaiset emmekä silloinkaan syöneet niitä murkkuja, vaan perinteisen kaavan mukaan bacon, eggs and toast.

Aamiaistarvikkeet (paahtoleipää, VOITA, KERMAA, kananmunia, pekonia, tomaattia, salaattia, tuoremehua ja kahvia) haimme paikallisesta supermarketista. Aika aasialaisvoittoista oli sekä asiakkaat että henkilökunta.

Granville Island ja Yaletown

Toisen kokonaisen päivän aamuna Sikspäkin miehet lähtivät tutustumaan kanadalaisen kolleegansa klinikkaan. Naisväelle annettiin tehtäväksi käydä kaupassa. Suoritimme vaativan tehtävän heti, kun olimme laittautuneet edustuskuntoon.

Miesten palattua "kotiin" hyppäsimme bussiin, suuntana Granville Island. Ajatus oli, että vaihdamme muutaman pysäkin jälkeen SkyTrainiin, mutta yllättäen matka alkoi kestää liian kauan eikä metroasemaa ollut näköpiirissä. Kysyvä ei tieltä eksy ja vastaukseksi kuulimme olevamme menossa väärään suuntaan! Iiiiiiiik, ei muuta kuin ulos bussista koko konkkaronkka. Onneksemme ystävällinen nainen neuvoi meidät oikeaan suuntaan ja pääsimme sinne, minne halusimme.

Granville Islandilla on ollut aikoinaan erilaisia tuotantolaitoksia, mutta nykyään se on yksi suosituimmista kohteista Vancouverin keskustan välittömässä läheisyydessä. Granville Islandilla on paljon käsityöläiskauppoja, taidegallerioita, ravintoloita, panimo, kauppahalli ja ties mitä muuta. 

Me lounastimme siellä ja istuskelimme ilman erikoista ohjelmaa.

Päivän päätteeksi ajoimme pienellä vesitaksilla kaupungin keskustan puolelle Yaletowniin, joka on niin ikään Vancouverin cooleja paikkoja. Siellä on vieri vieressä toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita ja sen mukaisesti iloista elämää.

Sikspäkki perillä ensimmäisessä kohteessa

Saavuimme täysin aikataulun mukaan Vancouveriin Kanadaan maanantaina 15.6. illansuussa.

Asettauduimme taloksi Airbnb:n kautta vuokraamaamme taloon.

Pitkän lentomatkan rasituksesta huolimatta lähdimme naapurustoon etsimään iltapalapaikkaa sekä kauppaan tiistaiaamun aamiaistarpeita varten. 

Seutukunta on varsin rauhallinen, ja palvelujen tarjoajat pääasiassa aasialaisia. Nälkäiset suut tulivat ruokituksi kiinalaisessa ravintolassa ja samalla saatoimme todistaa Kimmo Timosen ja Teuvo Teräväisen Stanley Cup -voittoa television välityksellä. 

Kaupan kautta kotiin ja porukka oli valmista yöpuulle.

Aikaerorasitusta vai mitä lie, mutta Sikspäkki valmisti aamiaista tiistaiaamuna klo 5.35!!! Munakokkelia, pekonia, paahtoleipää, juustoa, mehua ja kahvia. Aamiaisen päälle vielä unta nokalliset, siistiytyminen ja  olimme bussissa kohti Vancouverin keskustaa.

Päivän ohjelma alkoi Gastownista, Vancouverin vanhimmasta osasta, jossa on mm. Steam Clock. Kello toimii höyryllä, jota se puskee kiduksistaan vähintään puolen tunnin välein. Me satuimme kreivinaikaan paikalle!

Ohjelma jatkui Hop on- Hop off -kiertoajelulla. Valitsimme sen, koska meillä on rajallisesti aikaa ja kiertoajelulla saa kattavan kuvan kaupungista ja se nähtävyyksistä.

Hyppäsimme ekan kerran pois Stanley Parkissa luonnollisten tarpeiden pakottamana. Samalla hoitui lounaskin. Mister Taipale JOUTUI syömään salaattia!

Ruokalistaa tutkiessaan hän ihmetteli, ettei listassa ollut hintoja. Hänen vaimonsa totesi, että "luuletko noiden numeroiden annosten perässä tarkoittavan sivunumeroita!"

Päivän kävelyosuus alkoi myös Stanley Parkissa. Itseasiassa puiston kiertäminen (yli 13 km) jalan olisi hyvä kuntoilusuoritus, mutta näin aluksi tyydyimme vähempään. Kävelimme lounaalta toteemipaaluille.

Kiertoajelu kestää kaikkiaan 2,5 tuntia, jos sen istuu yhtä soittoa alusta loppuun saakka. Sikspäkki jalkautui toisen kerran keskustassa, koska kahvihammasta pakotti. Kolmas pitstoppi oli Dr Sun Yat-Senin puutarhan kohdalla. Silloin aiheen antoi taas luonto. Tosin helpotusta hakeneet väittivät, etteivät olisi ikinä NIIN janoisia, että jäisivät kyseiseen pubiin yhdelle. 

Kadunkulmassa odottaneena voin todistaa, että yhdellä silmäyksellä näkyi kymmeniä hörhöjä.

Illalla kuulimme, että johtuen Vancouverin suotuisasta ilmanalasta, täällä on kaikista eniten asunnottomia Kanadassa ja siten myös kaikenlaista muutakin hippaheikkiä.

Illaksi olimme sopineet treffit poiien kolleegan kanssa japanilaisravintola ShuRakuun. Siis sitä kohti.

Huh huh ja huh. Sashimia ja sushia ja moneen kertaan. Taivaallista. 

Maha killotti pullollaan, kun kiiruhdimme kotibussiin. Bussimatka kestää noin puoli tuntia ja liekö vieläkin painoi aikaero, mutta myös aikainen ylösnousu, päivän ulkoilu ja täysi maha näyttivät saavan yhden sun toisen pään nytkähtelemään siihen malliin, että Nukku-Matti on lähimaastossa.

Sikspäkki ... GO!!!

Sikspäkki on onnellisesti transit-alueella Helsinki- Vantaan lentoasemalla valmiina yli 14 tunnin lentourakkaan kohti Pohjois-Amerikkaa.

Lennämme ensin Müncheniin, josta siirrymme ripeällä vaihdolla Vancouverin koneeseen.

Aikataulun mukaan olemme perillä Kanadassa tänään samana maanantaina klo 17.15.

Koko Sikspäkki koossa, samoin kaikki asiakirjat ja tunnusluvut. Toistaiseksi.

Have a nice trip!

Sikspäkki ... steady

Valmiina, paikoillanne ja ... vajaa vuorokausi siihen, kun Sikspäkki lähtee valloittamaan Lännen.

Ennen lähtöä on kuitenkin vielä tsekattava moneen kertaan, että kaikki osaset ovat koossa. 

Minua henkilökohtaisesti auttaa itse (!) laatimani Matkailijan muistilista, josta on itseasiassa sekä yleis- että talviversio, joista jälkimmäiseen on kirjattu laskettelumatkoilla tarvittavat vermeet.

Pakkausvaiheeseen liittyy niin paljon liikkuvia osia, joten muistilista on kullanarvoinen asia. Lista muuten muovautuu koko ajan tai esimerkiksi tekniikan myötä. Aiemmin listassa oli "miniläppäri" ja " kameran muistikortti", mutta eipä ole enää. Miniläppäri on korvautunut iPadAirilla ja kameran kuvat siirtyvät päivittäin em. laitteeseen.

Lähtöselvitin Sikspäkin huomisille lennoille, ensin Helsingistä Müncheniin ja sieltä edelleen Vancouveriin. Lähtöselvityksessä tarvitsin jokaisen matkalaisen passitiedot. Soitin ensin Etelä-Karjalaan, josta kuulin jo kaikuja, että Mäntsälässä on joku tunnusluku hukassa.

Otin puhelun Mäntsälään, jossa Mister Taipale vastasi puhelimeen ja minun nimen kuultuaan vaikeni hetkeksi ... ja kysyi "is this something psychic?". Iiiik.

No, siellä OLI OLLUT uuden luottokortin pinkoodi "tallessa", mutta oli sittemmin löytynyt Misterin omasta salaisesta kätköstä. Oli kuulemma laittanut varmaan talteen. Niinpä.

ESTAstakin on ollut hieman huolta. ESTA (Electronic System for Travel Authorization) on haettava vähintään 72 tuntia ennen matkaa. Hakemuksen voi tehdä netissä ja se maksaa englanninkielisillä sivuilla 14 taalaa, suomenkielisillä sivuilla yli 80 euroa! ESTA-hakemuksessa kysellään samoja kysymyksiä kuin lentokoneessa täytettävässä vihreässä planketissa eli oletko tavalla tai toisella epäilyttävä henkilö.

Kyllä hakemus on mennyt koko Sikspäkillä hyväksytysti läpi, mutta hienoinen epävarmuus dokumentin ulkonäöstä on aiheuttanut kysymyksiä.

Okei, nyt vain viimeiset pyykit koneeseen, aamulla saunaan ja siitä se lähtee.