sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Luvassa on - älä suotta huolehdi



Matkailukuulumisia on luvassa jatkossakin. Tällä hetkellä maksettuna on seuraava laskettelumatka Itävallan Ischgliin (kylä perusmuodossaan Ischgl --- halutaan ostaa vokaali!) tammikuussa 2010. Tänään 11.10.2009 webkameran kuva Idalpesta ei ole mairitteleva, mutta toivossa on hyvä elää kuten lapamatokin sanoi. Tässä kuvassa ihanteellinen näkemys kylästä :)

15.11.2009 sivua päivitettiin oheisella luonnonlumisella webkameran kuvalla Alp Tridalta.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Viikonloppulomanen päättyy


Pitkä viikonloppu Münchenissä kului yhdessä hujauksessa ja oli aika pakata laukku ja valmistautua kotimatkaan. Paluulento lähti vasta kl 18.40 paikallista aikaa sunnuntaina, joten meille jäi runsaasti aikaa tutustua kaupungin nähtävyyksiin jalan.

Kävelimme Isarin, tuon ristisanatehtävistä tutun Tonavan sivujoen, rantoja Friedensengel -patsaan juurelle ja sieltä kohti Hofgartenia, jonka ympärillä on runsaasti Baijerin "valtiollisia" rakennuksia. Theatinerstrassella oli muuten Hesarissakin mainittu maailman korkein legopalikoista rakennettu torni!

Sunnuntaipäivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen ja ihmisiä oli edelleen liikkeellä sankoin joukoin. Oli ihan pakko istuutua kadunvarren Bierstubeen nauttimaan Hacker Pschorr -panimon antimista. Lounastimme Berni's Nudelbrett -ravintolassa, jossa Helena on käynyt joskus aikoinaan Helin kanssa syömässä Semmelknödeleitä ja varmaan jotakin lihastakin.

Sen pituinen oli se reissu tällä kertaa. Mukava oli käydä, mutta tosi kiva oli tulla kotiinkin. Joskin vähän flunssaisena.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua




Lauantai-iltapäivä kului Olympiapuistossa. Nousimme Olympiaturmiin, joka on noin 250 m korkea torni, josta on selkeällä säällä hienot näkymät jopa Alpeille asti. Lauantaina oli joko pakokaasua tai aurinkousvaa sen verran taivaanrannassa, että näkyvyyttä ei ollut kovin etäälle. Kiersimme myös itse Olympiastadionilla. Eilen oli Bayern Münchenillä kotiottelu Kölniä vastaan, mutta ne pelit pelataan nykyään jonkin matkan päässä uudella Allianz Arenalla. Tuloksena oli muuten tasapeli uutisten mukaan.

Urheilujuhlan tuntu jatkui keskustassakin. Tarkoituksena oli istua Hofbräuhausissa tunnelmoimassa saksalaisen marssimusiikin tahdissa, mutta se jäi valitettavasti vain tarkoitukseksi. Siellä oli vähintään kaksi tsiljoonaa ihmistä. Oktoberfestin toiseksi viimeinen päivä, lauantai-iltapäivä, aurinkoinen sää ja kaikki muut mahdolliset tekijät takasivat sen, että sieltä oli turha löytää yhtään pöydänkulmaa vapaana. Ja meteli oli melkoinen.

Päivän päätteeksi synttäri-illastimme baijerilaistyylisessä lähiravintolassa, jossa Markku valitsi lautaselleen sianpotkaa.


lauantai 3. lokakuuta 2009

Hyvää syntymäpäivää!

Tänään lauantaina on Helenan synttärit. Onnitteluita on jo kiirinyt, mutta lisää mahtuu vielä.
Pikkukummipoikakin Kajaanista kajautti uuden "Pukki"-laulun eetteriin.
Olemme juuri lähdössä päivän kierrokselle, joka alkaa U-bahnilla Olympiaparkiin. Münchenissä järjestettiin kesäolympialaiset vuonna 1972, jolloin mm. Lasse Viren saavutti kuuluisat kultamitalinsa, toisen jopa kaatuen.
Taivas näyttää pilvettömälle, mutta aamulämpötila oli vain +5C! Syksy se on täälläkin.

Oktoberfest




Grüsse vom Oktoberfest in München! Perjantaiaamuna aamukävelimme hotellilta Marienplatzille, jossa kuuluisa kellopeli (Glockenspiel) kilkuttelee puolenpäivän aikaan. Meitä turisteja oli sankoin joukoin tuijottamassa raatihuoneen tornin tapahtumia. Tienoot vaikuttavat minusta (Helena) tutuille, vaikka edellisistä Münchenin vierailuista on jo liki 20 vuotta. Entinen majapaikkakin löytyi Herzog-Wilhelm strasselta.


Iltapäivän puolella ajoimme U-bahnilla Theresienwieselle, joka on Oktoberfestin päänäyttämö. Tapahtuma oli meille molemmille täysi yllätys. Meillä oli ollut mielikuva, että se on yksi jumalattoman suuri teltta, jossa tuhdit tädit drindleissään kantavat 6-8 tuoppia pöytiin. Mutta Oktoberfest onkin suuret markkinat myönteisellä tavalla. Kaiken maailman huvipuistolaitteita, ruokakojuja (sianpotkaa, kokonaisia grillattuja kanoja, makkaraa), matkamuistoja, lukemattomia panimoita isommissa tai vielä isommissa aitauksissa ja/tai halleissa. Tunnelma oli huumaava jo pelkästään tunnelmana, saati muutaman kolpakon jälkeen. Väkeä oli aivan valtavasti, mutta järjestys pelasi ja kaikki tuntuivat olevan ystävällisellä mielellä.


Illansuussa palasimme majapaikkaamme, josta kävimme myöhemmin syömässä lähistön sushi-ravintolassa.


perjantai 2. lokakuuta 2009

Grüss Gott!

Nyt ollaan sitten Münchenissä. Torstai-illan lento ja S-bahnmatka sujuivat tottakai onnistuneesti. Hotellilla olimme noin klo 19.30 paikallista aikaa.
Hotellimme (Holiday Inn Munich City Center) on suht lähellä ydintä, mutta kuitenkin Isarin toisella puolella, siis toispuol jokkee.
Aamiainen on nautittu ja nyt viritellään itseämme sightseeing -kuntoon. Tänään on tähtäimessä keskustan liepeiltä löytyvät mielenkiintoiset paikat ja kukapa tietää, josko jo tänään löydämme tiemme Theresienwieselle, jossa maailmankuulua Oktoberfestiä vietetään. Sää Baijerissa on tällä hetkellä pilvinen, mutta juuri nyt ei sada. Lämpötila ehkä hieman alle +20C.
Seuraavassa lähetyksessä on jo sitten kuviakin. Bis dann (tämä on ihan kirjoittajan itsensä kehittämä sanonta, jos se kuulostaa oudolle germaaniseen filologiaan perehtyneiden mielestä :D).

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Menomono vipattaa taas

Kulkijan veri kuohuu suonissa ja menomono kuopii jo lähtövalmiina!
Johan siitä on kulunut yli kolme kuukautta, kun palasimme Ameriikan turneelta eikä kotimaata kauemmas ole päästy - paitsi, että Markku oli melkein viikon Provencessa (St Martin de Londres), mutta se olikin työmatka.

Kaukokaipuun tuskaa lievitämme pitkällä viikonloppumatkalla Müncheniin syys-lokakuun vaihteessa, joten kannattaa taas seurata blogiamme ja lukea Oktoberfestin päätösviikonlopun kuulumisia.Toiveena on, että siellä olisi mukava sää ja ennen kaikkea hulppea Stimmung.

Iloisiin kuulemisiin ja lukemisiin Baijerista!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Sananen Amerikan matkan lopuksi

Keskiviikkona 10.6. klo 18.00 olimme kotona Lauttasaaressa. Ympyrä sulkeutui.
Neljä viikkoa Amerikan Yhdysvalloissa automatkalla: Los Angeles-Las Vegas-Sedona-Kayenta-South Park-Garden City-Emporia-Jeffersson City-St Louis- Louisville-Charleston-Richmond-WashingtonDC-Philadelphia-Providence-Boston, yhteensä 6294,4 km.
Huikeita maisemia Monument Valleyssa, Sedonassa,Kalliovuorilla, preerialla, Virginiassa yms yms.
Näkemisen arvoisia paikkoja mm. Hoover Dam, St Louisin Gateway Arch ja Arlingtonin sotilashautausmaa.
Ystävällisiä ihmisiä. Paljon hyvää amerikkalaista ruokaa.
Loistavat kelit - auringonpaistetta, paahtavaa hellettä, toisaalta myös vesisadetta ja tuulista.
Mukavaa matkantekoa.

Jos pitää sanoa jotakin, jota Amerikassa ollessaan kaipaa, niin sille listalle menee
- kunnon kahvi
- käsisuihku ja
- kokolattiamatottomat lattiat!

Hyvä, että tämä roadtrip tuli tehtyä.

Bostonin kakkua

Massachusettsin osavaltion nimessä on vain neljä ässää korjauksena aiempaan kirjoitusasuun. Pahoittelen tapahtunutta.

Valitettavasti Bostonin tapahtumien päivitys tulee vasta jälkikäteen ja rehellisesti sanottuna Lauttasaaresta. Meillä oli kyllä hotellissa langaton verkkoyhteys, mutta valitettavasti se ei toiminut kuin sunnuntai-iltana ja sen jälkeen oli linjat mykkänä. Edes hotellin omalla koneella ei päässyt bittimaailmaan ollenkaan.

Asiaan.
Maanantaina 8.6. vietimme sightseeingpäivän Bostonissa. Ostimme kiertoajeluliput sellaiseen kulkuneuvoon, joita oli käytetty mm. Normandian maihinnousussa. Vekotin kulki siis sekä vedessä että tietenkin myös kuivalla maalla. Vajaan puolentoista tunnin aikana nähtiin kaikki tarvittava kaupungista.


Illalla kävimme syömässä tosi hyvässä kalaravintolassa (Legal Seafood).

Tiistaina 9.6. oli sitten aika pakata kimpsut ja kampsut ja aloittaa kotimatka. Tiistai valkeni harmaana, sateisena ja kylmänä - tuskin +15C mittarissa. Urheasti sonnustauduimme kuitenkin shortseihin ja varvastossuihin siinä toivossa, että jossakin paistaa aurinko ja on lämmintä.Lento Bostonista Lontooseen lähti illalla vasta klo 21.30, mutta olimme kentällä jo ennen viittä.

Lentomatka (6½ h) sujui yhdessä hujauksessa - itse kenelläkin omalla tavallaan. Lontoossa koneenvaihto ja sitten Suomeen. Olipahan vaan mukava taas tulla kotiin!

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Boston, Massachusetts

Voit ihan huoletta tarkistaa osavaltion oikeinkirjoituksen, sillä se on todella vaikea. Vielä vaikeampaa on sen ääntäminen!


Providencestä Bostoniin on vaivaiset 80 kilometriä eli suoriuduimme siitä nopsaan sunnuntaiaamun kohtalaisen rauhallisessa liikenteessä. Veimme matkatavarat hotelliin ja lähdimme luovuttamaan uskollisen kumppanimme eli Nissan Roguen autovuokraamoon lentokentälle. Kyllä siinä silmäkulma kostui ja alaleuka alkoi väpättämään...



Majapaikkamme on Chinatownin liepeillä lähellä ydintä. Boston vaikuttaa varsin miellyttävälle paikalle, joka tarkoittaa sitä, että täällä on elämää kaduilla.
Yleensä amerikkalaisissa kaupungeissa näkee harvoin ihmisiä kaduillla kävelemässsä - johtuu varmaan siitä, ettei ole jalankulkuteitä! On vain autoteitä.


Iltapäivä ja illansuu meni lähiympäristössä peippaillessa. Tämä on todellakin miellyttävän oloinen kaupunki, jota ihailee pää pyörällä.
Shoppailimme. Myös Markku shoppaili itselleen uudet lipsuttimet ja niistä ohessa kuva (kuvassa myös rusketusraidat vanhoista tepsuttelukengistä). Ovat kuulemma todella ihkut.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Kohti ruutulippua

Lauantaiaamuna oli tarkoitus olla aikaisin liikkeellä, koska päätime ajaa Providenceen Rhode Islandille saakka. Laskelmiemme mukaan ajomatkaa kertyisi kaikkiaan liki 500 kilometriä. Annoimme Moonikalle koordinaatit uudesta kohteesta - ja kas matka olikin kutistunut noin 350 kilometriin. Eipä me jääty sitä liikaa murehtimaan tai analysoimaan, vaan annettiin Nissanille kenkää.
Phildelphian jälkeen oli aika äkkiä Newark ja sitten alkoikin menosuunnassa oikealla häämöttää New Yorkin silhuetti. Takapenkki (Antti ja Helena) esitti toiveita Manhattanin läpiajosta, mutta ohjaamosta moiset kotkotukset todettiin täysin päättömiksi.
Toim.huom. Olipa kuljettaja kuka tahansa, niin aina on tarkistettu, että löytyykö ajettava reitti myös karttakirjasta tai että ollaanko menossa oikeaan suuntaan. Niin kävi nytkin. Joo joo, oikeaan suuntaan mennään ja Hudsonin rantaa lähdetään menemään kohti pohjoista. MUTTA, sitten huomasimmekin olevamme Hudsonin ylittävällä sillalla (Jeffersson Bridge) menossa kohti pohjois-Manhattania!!! Lisämausteena vielä Bronxin läpiajo. Jihuu. (Liekö Moonika kuuli takapenkin toiveet!)
Eipä ollut Markku Ervastin Sepon historiantunnilla uskonut ajavansa joskus New Yorkissa - ja nytkin aivan vahingossa. Mutta hyvin meni, niinkuin vanhalla tekijällä. Liikenne on vilkasta, autoja on tsiljoona ja niillä ajetaan nasta laudassa. Me joukon mukana.
New York jäi onnistuneesti taaksemme, mutta aikaa paloi vielä pitkään ennen kuin olimme perillä Providencessä. Tietyöt ja jokunen peräänajo tai ketjukolari hidasti liikennettä siinä määrin, että olimme majapaikassamme vasta klo 16.00.

Illalla Markun toinen amerikkalainen kolleega Michael (Mike) kutsui meidät kotiinsa East Providenceen. Tupatarkastuksen jälkeen poikkesimme Miken omistamassa fysioterapiakeskuksessa tsekkaamassa upeat tilat, jonka jälkeen illastimme portugalilaisessa ravintolassa. Ihania kalaruokia.
Miken vaimo on kotoisin Azoreilta kuten monet muutkin tällä alueella. Kyseisen ravintolan omistaja oli kotoisin Madeiralta.

Eilen illalla Phillyssä tapasimme toistamiseen Steven, hänen molemmat poikansa (Nathan ja Louis) sekä Nathanin tyttöystävän Jamien. Söimme brasilialaisravintolassa, jossa runsaan salaatti- ja alkupalabuffetin jälkeen kannettiin pöytään toinen toistaan mehevämpiä liharuokia. Homma perustui siihen, että jokaisella ruokailijalla oli käytössään puna-vihreä lappu. Jos lappu oli pöydällä vihreä puoli ylöspäin, tarjoilija toi sinulle kanaa, lammasta, possua, pihviä, mitä tahansa milloinkin. Punainen puoli ylöspäin tarkoitti taas sitä, että "ei kiitos". --- Illan päätteeksi neljä kinkerilammasta lyllersi hotelliin nukkumaan oman mahan viereen.

Sunnuntaiaamuna on edessä roadtripin viimeinen pikataival - sanan varsinaisessa merkityksessä. Providencestä Bostoniin on vain noin 50 mailia eli tunnin ajomatka.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Philadelphiassa mielellään sisätiloissa

Torstai-iltana Markun amerikkalainen kolleega Steven haki meidät syömään työpaikkansa lähistöllä sijainneeseen Harry's -ravintolaan.

Markku ei ollut kertonut tarpeeksi painokkaasti, että meitä on NELJÄ, joten Steven tuli hakemaan meitä uudenkarheella BMV 750 - autollaan. Johanna ja Antti joutuivat jäämään yksin tänne suureen kaupunkiin - vailla ruokaa ja etenkin hyvää seuraa. Hyvin olivat pärjänneet, syöneetkin ja olivat ihan turvassa, kun palasimme reissultamme klo 23 maissa.

Markku söi ostereita ja taskurapuja, josta ohessa kuva. Helena valitsi myös uppopaistetut osterit, mutta pääruoaksi tulikin kampasimpukoita. Nam.



Perjantai valkeni harmaana ja sateisena. Lämpötila on jotakuinkin +18C, mutta kurjinta on tuo sade. Ei oikein viitsi lähteä minnekään, joten vietetäänpä sitten tämmöistä sisäpelipäivää.

Tänä iltanakin Steven tulee poikansa Nathanin ja Nathanin tyttöystävän kanssa hakemaan meitä syömään. Tällä kertaa mennään brasilialaiseen ravintolaan tähän hotellin lähistölle.

Nyt on tiedossa, että meitä on NELJÄ, Moonikaa ei oteta mukaan. Jääköön piirtelemään seuraavia karttoja meille.
Huomenna olisi tarkoitus jatkaa jonnekin lähelle Bostonia - mahdollisesti Rhode Islandille. Lopullinen päätös tehdään vielä tämän perjantain nimiin.



p.s. Tänäänkin meiltä on kysytty, että mistäspäin sitä oikein ollaan! Ei ole tainnut mennä päivääkään ilman taivastelua. Siihen on jo niin tottunut, että latelee faktat samantien, kun kohtaa uteliaan ilmeen :)

torstai 4. kesäkuuta 2009

Lyhyt siirtymä Pennsylvaniaan

Torstaina 4.6. oli lyhyt ajomatka Washingtonista Phildelphiaan - kilometreissä noin 220 km. Ajassa meillä meni noin kolme tuntia, koska pysähdyimme pizzalounaalle Jobbatownessa.
Koko matka oli moottoritietä ja kaistoja 2-5 - kaistanvaihto on kivaa hommaa! Täällä annetaan tietä, siitä ei tarvitse murehtia niin kauan kuin muistaa laittaa vilkun ajoissa haluamaansa suuntaan.
Lähdimme Washington DC:stä, ajoimme Marylandin ja Delawaren kautta Pennsylvaniaan. Tällä hetkellä plakkarissa on kaikkiaan 16 osavaltiota ja DC ja vielä ainakin Massachussetts on jäljellä, mahdollisesti myös New York (itse NY:iin EI mennä -älkää peljätkö!), New Jersey ja jopa Connecticut. Mene ja tiedä, minne mennään lauantaina.

Philadelphiaan saapuminen oli näyttävä, mutta todella helppo. Upeita, tosi korkealla kulkevia siltoja. Namikaattori kertoo, että pysy nyt sillä kaistalla millä olet äläkä lähde poikkoilemaan mihinkään. Namikaattorin lisäksi autossa on AINA kuski, apukuski ja kaksi cheerleaderia. Ole siinä siiten jonakin!

Sää on sateinen ja kolea, lämpötila max +20C. Tässä elvytään ja odotellaan Stevenin tapaamista.

Hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivää Suomeen!

Yleisön pyynnöstä


Ohessa Washingtonissa kuvattu Volvo-merkkinen amerikkalaisrekka - yleisön pyynnöstä. Näitä liikkuu teillä todella paljon perinteisten Kenworthien ja Mackien lisäksi. Puikoissa iäkkäämpiä kalapuikkoviiksivalluja ja parhaassa tapauksessa ajelevat motarilla luu ulkona. Ja ajavat tuhatta ja sataa - siinä saa olla Nissanilla ärhäkkänä. Ollaan kuitenkin morjensteltu.

Toisaalta puhuttelemme sellaisia mustia ja osin kromattuja rekkoja tappajarekoiksi - tuttu kai jostain elokuvasta. Sellainen tulee kiinni takapuskuriin ja yrittää suistaa sinut pois tieltä.

Nyt tämä karavaani lähtee kohti Pennsylvaniaa. Matkan loppusuora häämöttää. Jäljellä enää tämä hämähäkin seittimäinen (kts. tiekarttaa!) osuus Jenkeistä.

Kiertoajelulla Washingtonissa


Keskiviikkona 3.6. lähdimme puoliltapäivin kohti keskustaa tarkoituksena tehdä kaupunkikiertoajelu kaksikerrosbussilla. Säätila oli edelleen aurinkoinen, mutta hiostava. Ostimme kiertoajeluliput Union Stationilta ja hyppäsimme pysäkillä odottaneeseen doubledeckeriin. Capitol, museoita, monumentteja, lisää museoita ja monumentteja ja lopuksi Valkoinen Talo kaukaa, mutta silti tunnistettavasti.

Washingtonhan on samanlainen keinotekoinen pääkaupunki kuin Canberra Australiassa. Kaupunki on tupattu täyteen kaiken maailman monumentteja: Washingtonille, Jeffersonille, Rooseveltille, Lincolnille, II maailmansodalle, Vietnamin ja Korean sodalle jai kaikelle mahdolliselle. Toista tuntia jaksoimme ihmetellä erilaisia pytinkejä ennen kuin hyppäsimme tien sivuun ja riensimme virvoittamaan itseämme.

Washington on toisaalta oikein viehättävä kaupunki. Jos teksteistämme on jäänyt joiltakin osin sellainen mielikuva, että amerikkalaiset kaupungit ovat tylsiä ja hiljaisia, niin Washington ei ole sitä. Täällä on jo sellaista eurooppalaista meininkiä. Washingtonin kaduilla näkee käveleviä ihmisiä.

Illansuussa täällä alkoi sataa ja tätä kirjoitettaessa ulkona riehuu voimakas ukkonen. Vettä tulee kaatamalla, salamat leiskuvat ja jylinä on mitä melkoisin.

Torstaiaamuna Nissanin nokka käännetään kohti Philadelphiaa. Ajovuorossa Helena. Ei pelota, vaikka vastassa on yli miljoonan asukkaan kaupunki. Moonika piirtelee ajoreitin ja sen mukaan mennään.

Itseasiassa Washingtonista Philiin koko matka on kaupunkia - ensin se muuttuu Baltimoreksi ja lopulta Philadelphiaksi.

Tapaamme huomenillalla Markun kolleegan Stevenin.

Kuvia tulee liitteeksi jahka saadaan kameran akku ladattua (Toim.huom. 4.6. on ladattu Capitolin kuva). Täällä Ameriikassa säähkö on paljon köykäisempää kuin siellä kotimaassa. Kaikkien sähköisten apparaattien lataukset kestävät vain tuokion. Kyllä kannattais vaikka Fortumin lähettää tänne vähän kunnon säähköä :)

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Arlington

Tiistaina 2.6. ajoimme Richmondista Washington DC:hin - matkaa noin 160 km. Matkantekoon kului noin 2½ tuntia tietöiden aiheuttamista ruuhkista johtuen.
Säätila täällä Washingtonissa oli paahtavan kuuma. Aurinkoinen sää vaihtui matkalla puolipilviseksi, mutta se ei valitettavasti tai onneksi viilentänyt ulkolämpötilaa ollenkaan. Mieluumminkin vain kuumensi.

Olimme varanneet majoituksen kohtalaisen läheltä ydintä, mutta silti edulliselta alueelta. Edullisuus näkyi ympäristössä. Päiväsaikaan on varmasti turvallista liikkua ulkona esimerkiksi jalan, mutta pimeän tullen on syytä turvautua taksiin. Keskusta-alueella majapaikkojen hinnat taas puolestaan ovat niin korkeat, ettei ole järkevää maksaa pelkästä nukkumispaikasta 250 dollaria yöltä.
Majoittauduttuamme suuntasimme kohti Arlingtonin sotilashautausmaata, josta olemme kaikki nähneet uutis- ja muita kuvia.

Arlington on todella vaikuttava kokemus. Hautakivi- tai oikeammin ristirivistöjä riittää silmän kantamattomiin. Aivan epätodellista. Kävimme J.F. Kennedyn hautamuistomerkillä ja Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä, jonne onnistuimme tulemaan kreivinaikaan eli juuri, kun siellä oli menossa vahdinvaihto. Robottimainen rituaali, mutta vaikuttava sekin.
Lukemattomien hautakivien joukosta bongasimme ainakin kolme suomenkielistä nimeä: Reino O.Lehtonen (eversti), Konstantin Niemi ja Jarmo Kari, joka oli kaatunut Vietnamin sodassa vuonna 1966. Lauri Törnin hautamuistomerkkiä emme löytäneet - emme tosin etsineetkään sitä!

Ilman lämpötila oli todellakin enemmän kuin hellelukemissa - jokaisella oli vaatteet ja pää hiestä märkänä. Kaikki ilmastoidut sisätilat vetivät meitä sen jälkeen puoleensa.
Eikä tämäkään päivä mennyt niin, etteikö olisi pitänyt selvittää alkuperäämme. Miksi olisi? :)

Kaikki hyvin so far.

Historiankirjoitusta

Maanantaina kesäkuun 1.päivänä ajoimme Richmondista reilut 50 mailia etelään englantilaisten ensimmäiseen maihinnousupaikkaan Ameriikan mantereella eli Jamestowneen. (HUOM! korjaus aiempaan kirjoitukseen valkoisen miehen astumisesta tälle mantereelle - tottakai Kolumbus tuli tänne aikaisemmin kuin engelsmannit ja totesi tulleensa Intiaan!).
Jamestowne, Yorktown ja Williamsburg muodostavat triangelin, joilla kaikilla on jonkinlainen historia liittyen alueen asuttamiseen ja tietenkin sotimiseen täällä. Mielenkiintoisia kohteita.
Kaiken kruunasi hieno aurinkoinen päivä.
Ohessa kuva Pocahontasista, joka oli paikallisen intiaanipäällikön suosikkitytär, joka puolestaan meni engelsmannin kanssa naimisiin ja kuoli Englannissa aika nuorena.

Richmond sinällään on myös ihan kiva kaupunki, mutta toisaalta hallintokaupunki ilman sykkivää elämää. Lähdimme avoimin mielin kohti Yhdysvaltojen pääkaupunkia Washingtonia!

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Lippalakit

Toukokuun viimeisenä päivänä lähdimme aamulla West Virginian Charlestonista (se ei ole SE tanssi-Charleston!) eteenpäin. Jälleen kerran ja tavoillemme uskollisina uhmasimme Moonikan ehdottamia moottoritiereittejä. Tie kumpuili mitä uskomattommissa maisemissa - näkemäänsä ei voi sanoin eikä valokuvin kuvailla. Ymmärsimme olevamme Appalakkien vuoristossa - siitä syystä otsikko Lippalakit!!! Tie kiemurteli aina vain ylemmäs ja ylemmäs ja Markku sai sitä mitä hän ei ollut aiemmin roadtripilla kokenut. Mutkaisia teitä.
Amerikkalaiset ovat siinä vähän mielikuvituksettomia, että eivät ole keksineet paikkakunnille omia nimiä - täällä on Buckingham, Glasgow tuon tuostakin, Paris, Timpas!, Helena, Innsbrook (kirjoitustapa persoonallinen), Dresden, Warsaw jne jne.
Matkalla pysähdyimme useampaankin kertaan ihastelemaan maisemia, mutta myös lounaalle Lewisburg-nimisen kaupungin ainoaan auki olleeseen anniskeluravintolaan eli irkkupubiin. Tarjoilijaneitokainen ei ollutkaan mikään eilisen teeren poika, sillä hän oli käynyt Helsingissä!!
Markku rekisteröi myös paikallisen osteopaattikoulun (West Virginia School of Osteopathic Medicine), josta on ollut joskus luennoitsija/kouluttaja Suomessa.

Päivän etappimme oli Richmond Virginiassa "Eisenhower Statessa". Virginia on tunnettu hístoriastaan, tällä ovat kaikki ns. ensimmäiset valkoisen miehen paikat. Huomenna on niiden tutkailemisen aika.

Tätä kaikkea ei voi kokea eikä ymmärtää käymättä paikan päällä.

sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Kentuckyn halki West Virginiaan

Lauantaiaamuna 30.5. Moonikalle annettiin ajo-ohjeet Charlestoniin West Virginiassa. Ajomatkaa liki 400 km, puikoissa Johanna ja pelkääjän paikalla Helena (jk. ei tarvinnut pelätä)

Alkukilometrit ulos Louisvillestä ajettiin moottoritietä, mutta heti kun vain oli mahdollista siirryimme pienemmille teille. Moonikaa ratkaisumme ei tietenkään miellyttänyt, vaan hän jaksoi kehottaa meitä kääntymään vasemmalle ja sitten oikealle löytääksemme takaisin motarille. Ha-haa, emmepä uskoneet.

Pikkuteillä nopeusrajoitus on vähän alhaisempi, mutta siellä on vähemmän liikennettä ja kaiken lisäksi tiet ovat paremmassa kunnossa. Moottoritiet ovat paikkapaikoin semmosta pottupeltoa, että kaksoisleuka saa kyytiä tärinästä.

Sivummalla kulkevilla teillä tullaan aina tuon tuostakin pieniin perinteisiin kyliin ja kaupunkeihin. Se tuo lisävariä matkantekoon.

Pysähdyimme yhdistetylle aamiaiselle ja lounaalle Georgetowniin keskisessä Kentuckyssa. Ihastuttava pikkukaupunki, jossa on tarvittavat pari katua ristissä, mutta silti kaikki palvelut saatavilla. Ja löytyi kaiken lisäksi Galvin's -niminen lounasravintola, jossa saimme siirrettyä näläntunnetta tuonnemmaksi.



Maisema on muuttunut totaalisesti sitten roadtripin alkupään. Länsiosien karuista aavikkomaisemista ollaan tultu vehreille, kumpuileville alueille. Silmä lepää.


Tänään soitettiin puolimatkan puhelut sekä kuusamolaisille että temmesläisille. Soitin myös Hirvelän Anulle, joka on töissä hevostilalla Paris-nimisen kaupungin lähellä. Anu on ollut täällä jo syksystä 2007 saakka ja hyvin on kuulemma viihtynyt. Hänellä oli tänään vapaapäivä ja oli lähtenyt Lexingtoniin, joten emme voineet tavata edes ohimennen.

Parisin paikkeilla olikin todella valtavan kokoisia rancheja yksi toisensa perään. Mietittiin, että tällaisessa paikassa se Anukin työnsä tekee.



Iloisiin kuulemiin!

lauantai 30. toukokuuta 2009

Louisville, Kentucky

Perjantaina 29.5. oli aika tutustua pohjoisimman etelävaltion Kentuckyn suurimpaan kaupunkiin Louisvilleen, jonka alueella asuu 7-800000 asukasta. Pääosa väestöstä näyttäisi olevan tummaihoisia. Louisville on kuitenkin ensimmäinen erilainen amerikkalainen kaupunki, sillä täällä näkee käveleviä ihmisiä ja kaduilla on muutakin toimintaa ja elämää kuin pelkkää autoilua. Vähän sellainen etelän meininki.

Sää on ollut tänään hieno, aurinkoinen ja myös ensimmäisen kerran ei-niin-hiostavan kuuma, vaan sopiva pohjoismaiselle vartalolle.

Suomen kieli on saanut myös tänään osansa. Pojat kävivät ostamassa kävelyjuomaa, joka on rehellisesti sanottuna joko vettä tai korkeintaan omenamehua. Kaupan myyjäherra oli ihan kätellyt nämä vieraahkolla aksentilla puhuvat asiakkaansa! Tämä on americanaa!

Päiväohjelmamme pääpointti oli vierailu Louisvillen suuren pojan Muhammed Alin nimeä kantavassa museossa tai näyttelyssä - miksi sitä sitten kutsuttaneenkaan. Todella mielenkiintoinen paikka. Alin elämää ja uraa valotettiin todella tyylikkäästi ja antaumuksella. Muhammed Ali asuu edelleen Louisvillessä ja voi niin hyvin kuin sairaudestaan (Parkinsonin tauti) kärsivä voi voida.


Tessuttelimme tänään aika pitkän lenkin, likimain kolme tuntia eli päivän liikunta-annos tuli täyteen. Mikäpä tuolla on kulkiessa, kun on hyvä ilma.

Nyt on siestan aika, mutta illalla aiomme käydä vielä uusintakierroksella ytimessä. Meidän pitää vielä illan mittaan päättää seuraavasta kohteesta ja varata majoitus sinne.

See you!

perjantai 29. toukokuuta 2009

Iloiset vesselipoijat sadekelin renkailla

Heti St Lousista lähdettyämme ylitimme Mississippi-joen ja olimme Illinoisin puolelle.

Ajoimme hetken aikaa moottoritietä , mutta maisemien puutteessa päätimme kääntyä navigaattori-Moonikan määräyksistä huolimatta vähän sivummalle valtaväylistä Indianan puolelle . Maisemat olivat aikalailla varsinaissuomalaiset eli vehreät ja kumpuilevat. Säätila vaihtui tosi nopeaan. Toisessa kohtaa satoi vettä saavista kaatamalla ja toisessa kohtaa oli rutikuivaa. Paikalliset pekkapuodat olivatkin kyllä ennustaneet niin! Vain Amerikassa voi tapahtua tällä tavalla.

Antti kruisaili onnistuneesti sadekelissä tai oikeammin rankkasateessa meidät Muhammed Alin synnyin- ja nykyiseen asuinkaupunkiin. Iloiset vesselipoijat -nimitys tulee siitä, että etupenkillä ei ollut taaskaan hetken hiljaisuutta. Sekä kuski että apukuski papattavat koko ajan kuin papupata ja keksivät (omasta mielestään) naurettavia juttuja, joille sitten hörisevät ihan mahdottomasti. Ehkä kuvan mainarivarustus olisi ollut paikallaan, jos rankkasade olisi vielä voimistunut!

Olemme edenneet nyt kahden pysähdyksen taktiikallan eli viivymme kohteessamme vähintäänkin kaksi yötä.
Louisville vaikuttaa varsin eloisalle kaupungille verrattuna aiempiin vastaaviin kohteisiin. Täällä voisi ihminen viihtyä.
Asiasta kukkaruukkuun, joka kylässä, joissa ollaan jalkauduttu, ollaan herätetty aitoa!!! mielenkiintoa murteellamme. MUTTA, amerikkalaiset ovat todella haltiossaan kuullessaan Suomesta, vaikkei heidän maantiteteellinen osaaminen riitäkään paikantamaan Suomea Idahon ja Indianan väliin. Kaikki meitä ihastelleet ihmiset ovat olleet aidosti kiinnostuneita tripistämme ja toivottaneet meille hyvää matkaa. Suomi ja Eurooppa on edelleen jossakin far away.

Amerikassa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Täällä on maailman surin ketsuppipurkki, suurin mansikka ja paljon muuta. Täällä on myös maailman lihavimmat ihmiset, suurimmat hampurilaiset, leveimmät tiet ja paljon muuta suurta kuten rekat.

torstai 28. toukokuuta 2009

Kuka meistä on alle 25 vuotta?

Tervehdys edelleenkin St Louisista Missourista. Tänään torstaina matka jatkuu Illinoisin ja Indianan läpi just ja just Kentuckyn rajalle Louisvilleen, joka on oletettavasti Muhammed Alin (aik. Cassius Clay) koti- tai syntymäkaupunki. Nissan Roguen ohjaksiin istuu BabyBoy Antti ja kartanlukijana Ironman Markku. Onneksi niillä on Moonika tukena.

Sää täällä Saint Louisissa on ollut todella vaihteleva. Eilenkin paistoi melkein koko päivän aurinko, mutta illalla oli tosi kova ukkonen ja vettä tuli taivaan täydeltä. Toissapäivänä oli enemmänkin kuurottaisia sadekuurona ja koska meillä ei ole sateensuojaa, niin me kökötimme puskajusseina puun alla sen aikaa, että sade lakkasi.
Lämpötila on puolipilvisestä huolimatta, mutta ehkä juuri ukkostamisen takia aika korkea ja nahkea, tottakai.

Eilen kävimme tutustumassa Budweiserin panimoon. Kävelimme hotellilta tunnin, osallistuimme kiertokäyntiin ja kävelimme takaisin. Siis me reippailemme.

Lopuksi vielä tuohon otsikon arvoitukseen. Täällä on semmoinen meininki, että jos yksikään seurueesta näyttää alle 25-vuotiaalta, niin kaikilta kysytään henkkarit. Pariin otteeseen meiltä on kysytty paperit! Minultakin. Mietimme, että kuka meistä on oikeasti alaikäisen näköinen vai olisiko tiedustelun taustalla se, että minä näytän niin vanhalle, jonka vuoksi muilta pitää tarkistaa täysikäisyys!

Helena

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

St Louis, Missouri

Tiistaina 26.5. ajoimme aamutuimaan Mississippi-joen rannalla sijaitsevaan St Louisiin. Helena suoriutui kaupunkiin ajosta moitteetta kiitos Moonikan ja apukuskina olleen Johannan. Takapenkinräpätykseltä ei tietenkään voinut välttyä.

St Louis on suomalaisittain melkoisen kiinnostava kaupunki, sillä kaupungin maamerkkinä oleva Gateway Arch eli portti länteen (meidän tapauksessa portti itään) on Eliel Saarisen pojan Eero Saarisen suunnittelema huikea rakennelma (kuva ohessa). Kaaren korkeimpaan kohtaan pääsee hissillä, joka ei sovi ahtaan paikan kammoiselle. Näkymät korkealta ovat upeat.

St Louis on miljoonakaupunki, muttei missään tapauksessa mikään turistipaikka. Varsinainen ydin on businesskeskusta ja tavallisten ihmisten elämää pitää etsiä keskustan laitamilta.

Kaupunki sijaitsee todellakin Mississippi-joen rannalla ja toisella puolella jokea onkin jo Illinoisin osavaltio. Joki on leveä ja vesi näyttää mutaiselle.

Väestö on alkanut muuttua Kalifornian ja muiden läntisten osavaltioiden latinovoittoisesta porukasta tummanpuhuvaksi. Majapaikkamme (Hampton Inn) irkkupubin tsekkiläissyntyinen tarjoilija sanoi, että St Louisissa ei ole suotavaa liikkua jalan pimeän aikaan.

Tänään keskiviikkona päiväohjelmaamme kuuluu vierailu Budweiserin panimolla sekä Forest Parkissa, joka on kuulemma jopa New Yorkin Keskuspuistoa suurempi vihreä keidas.

Matka on loppuviikosta puolivälissä ajallisesti, mutta matkassa mitattuna olemme kulkeneet jo lähes 2/3 reissusta. Mutta vielä on matkaa jäljellä ja hyvä niin.
Kaikki on sujunut hyvin, jopa yhteispeli.


Terveisiä!

tiistai 26. toukokuuta 2009

Memorial Day

Tänään maanantaina 25.5. täällä vietetään Memorial Daytä, joka juontaa juurensa jo vuodesta 1868. Memorial Daytä vietetään sotapalveluksessa kuolleiden amerikkalaisten kunniaksi. Käytännössä päivä tarkoittaa yleistä vapaapäivää ja samalla myös sitä, että turistille mikään paikka ei ole auki.
Ajoimme Emporiasta Kansasista Jefferson Cityyn Missouriin eli pysyimme edelleen preerialla. Maisemat olivat aika lailla suomalaiset jopa sen vuoksi, että satoi vettä.

Hotelliin majoittumisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan osavaltion pääkaupungin nähtävyyksiin, joita löytyi tasan yksi = Capitol. Meidän neljän lisäksi tässä liki aavekaupungissa oli liikkeellä yksi viiden hengen seurue sekä yksi paikallinen "vanttuunpurija". Ja kuten sanottua, mikään paikka ei ollut auki, ei edes tämän hotellin ravintola. Kaipa nämä ihmiset ajattelevat, että turisti pärjää ruoatta yhden päivän. Onneksemme keksimme Subwayn.

Amerikkalaisten älykkyysosamäärä ei vakuuta.
Kirjautuessamme Markku näytti ajokorttiaan siksi, että nimi tulee oikein. Täti tiskillä kysyi, että "onhan se tämä ensimmäinen rivi tässä?". Joo, joo.
Minä rupesin huoneessa kirjautumaan nettiin, johon tarvittiin huoneen numero ja asiakkaan sukunimi. Kirjoitin 323 ja T---inen. En päässyt läpi. Toistin asian kolmeen neljään kertaan.
Sitten piti soittaa respaan. Täti-ihminen tiskiltä sanoi, että olemme kirjautuneet nimellä Korkort. Toistin, että todellako Korkort. Kyllä. No, niillä tiedoin pääsin läpi. Ihmettelin vain, että kenen ihmeen nimellä me täällä ollaan.

Vastaus arvoitukseen tulee tässä: se nainen kirjasi meidät sisään nimellä Ajokortti Körkort!!!!! Sehän lukee ekalla rivillä ajokortissa ja täällä tietenkin ilman öön pisteitä. ---- ja nyt saa nauraa.

Helena

maanantai 25. toukokuuta 2009

Namikaattori Moonika

Oivallinen matkantekomme apu eli navigaattori eli gps on kastettu Moonikaksi ja tietenkin apparaattia puhutellaan kaiken lisäksi namikaattoriksi.
Sitä ollaan ihmetelty, että mistähän se aina tietää, että missä me ollaan. Osaa piirtää heti kaikki tiet ja rautatiet ynnä muut ruudulle. Ja kahdeksan sadan metrin JÄLKEN käänny oikealle tai vasemmalle, se on tullut tutuksi.
Olemme kahtena viimeisenä päivänä huijanneet Moonikaa ja ajaneet paperikartan mukaisesti eri reittiä ja siitä se ei oikein tykkää. Tänäkin aamuna rupesi hokemaan, että käännypä nyt oikealle jokaisessa kujansuussa. Melkoisia rallipolkuja oltaisiin taivallettu, jos Moonikaa olisi ollut uskominen.
Joskus Moonika rupeaa mököttämään, ei puhu mitään.

Tänään sunnuntaina Johanna luotsasi meidät Garden Citystä itäiseen Kansasiin Emporiaan - ei varmaan sano mitään, mutta ei huolta, ei se sano meillekään mitään. Matkaa kertyi kaikkiaan noin 400 km ja mikä mahtavinta Johanna teki elämänsä ensimmäisen ohituksen!!! Amerikassa!!! Taputimme kaikki - paitsi kuski.
Itä-Kansasin maisemat ovat edelleen tasaisia, tosin vähän kumpuilevampia kuin lännessä, mutta huomattavasti vehreämpiä. Aivan mahdottoman suuria maatiloja ja viljelyksiä - siellä saisi ajaa eräänkin kerran haravakoneella saran päästä toiseen.

Huomenna maanantaina 25.5. on Memorial Day, joka on yleinen vapaapäivä. Markun ajovuorolla siirrymme Missouriin, mutta ei vielä St Louisiin asti, vaan suunnitelmien mukaan stoppaamme vielä osavaltion pääkaupungissa Jefferson Cityssä.

Terveisiä auringonkukkaosavaltiosta (Sunflower State).

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Kansasia silmän kantamattomiin

Alkumatka on ollut maisemiltaan vuoristoista ja karuakin, mutta Coloradon kaakkoisosissa näkymät alkoivat jo vaihtua odotetusti tasaiseksi ja täällä Kansasin puolella pienikin töyssy tiessä on melkoinen kukkula. Melkein luotisuoria teitä pelto?aukeiden keskellä. Tasaisin välimatkoin tien varrella on kylä Granada, Holly, Syracuse, Deerfield ja kylä tarkoittaa muutamaa taloa, mahdollisesti bensis eikä paljon muuta. Kansasia ei pidetä mitenkään viehätysvoimaisena osavaltiona, mutta meidän mielestä ihan kokemisen arvoinen paikka.
Roadtripillämme vietämme ainakin kaksi yötä Kansasissa; eka yö täällä Garden Cityssä uudenkarheessa Hampton Inn -hotellissa. Sunnuntain siirtymää ei olla vielä määritelty, mutta jotakuinkin 275 mailin päähän tähdätään, joka tarkoittaa, että silloin ollaan itä-Kansasissa.

Matkantekoon liittyvää kuvamateriaalia liitetään tähän tekstiin jahka kameran akku latautuu. (Toim.huom. nyt on akku latautunut - ja kirjoittaja myös, joten kuvat on voitu siirtää verkkoon).































Terveisiä lukijoille ja muille tutuille!


















p.s. tässä on kyseessä todellinen hätätapaus, ei Coloradon lakien rikkominen

lauantai 23. toukokuuta 2009

Arizonasta Coloradoon

Perjantaiaamuna oli aikainen herätys, koska tiedossa oli pitkähkö ajomatka. Eka pysähdys oli Four Cornersissa eli paikassa, jossa neljä osavaltiota (Arizona, Utah, Colorado ja New Mexico) ovat nurkittain. Siellä oli mahdollista seistä/maata/olla miten haluaa kaikkien osavaltioiden alueella yhtäaikaa. Veljesblogissa on tietysti naurettavin versio tästä seisakkeesta. Tässä vain tällainen puolivallaton malli.


Matka jatkui Kalliovuorten maisemissa kohti Durangoa, joka on viehättävä pieni kaupunki, jossa on vielä viehättävämpi vanha kaupunki. Lounastimme siellä. Colorado on kuuluisa pienpanimoistaan ja niitä on tietenkin myös Durangossa. Pojat nauttivat olutta ja Johanna alkoholintonta Rootbeeriä, joka maistui ihan yskänlääkkeelle. Kuskille tarjoiltiin vain kokista.


Durangon jälkeen maisemat vaihtuivat karuista ja kivisistä jylhiin ja metsäisiin vuoristomaisemiin. Todella upeaa silmänruokaa. Tie kiemurteli aina vaan ylemmäs ja ylemmäs ja vuorten varjoisilla puolilla oli vielä lunta eikä puissa ollut kunnolla lehtiä. Jotensakin alppimaisemat, mutta silti vaikuttavammat. Korkeimillaan käytiin kolmessa kilometrissä.
Majoituimme South Fork -nimiseen kylään, joka on pienempi kuin Vuolijoki tai Temmes. Majapaikan ystävällinen herramies kertoi, että sille alueelle tulee ensimmäisenä lumi ja myös kestää pisimpään. Nyt oli kuulemma sesonkien välinen aika, jolloin heillä on vieraana vain helsinkiläisiä!!! Se pitikin paikkansa.

Illastimme paikallisessa Hungry Loggerissa, jossa meille sattui tarjoilijaksi harjoittelijatyttönen, joka päätyönä oli käydä pyytelemässä anteeksi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä.

Amerikkalaisilla on erinomainen tapa kaivaa esille vieraan alkuperä. Kuten jo aiemmin on tullut kerrottua, niin palveluasenne on täällä paikallaan. Liekö tippien tai muun toivossa, mutta kyllä muistavat käydä kyselemässä, että miten menee ja onko kaikki hyvin ja maistuuko ruoka ja vielä paremmaksi varmuudeksi, että onhan kaikki varmasti reilassa. Jossakin vaiheessa sitten - viimeistään juuri ennen poistumista - kysytään, että mistäs se tämä seurue oikeastaan onkaan kotoisin? Heittävät tekosyyksi, että tuo murre kuulostaa niin ihmeelliselle tai muuta läpinäkyvää.

Yhdestäkään lounas-, kahvi- tai muusta paikasta ei olla päästy ulos tekemättä selkoa sukujuurista. Yleensä siihen liittyy myös taivastelua siitä, että tehdään tällaista matkaa ja että ollaan niin kaukana kotoa. Parasta oli Hungry Loggerin tarjoilijan veikkaus Suomen sijainnista: Uudessa Seelannissa!
Yhdellä kertaa koko lounaskuppila hiljeni kuulemaan vastaustamme, kun omistajarouva oli heittänyt kysymyksen "where are you guys from?" ilmaan. Melkein kädestä pitäen kiiteltiin, että kävimme syömässä hänen kuppilassaan.

Seuraavaksi siirryimme Kansasiin.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Inkkareita ja länkkäreita

Tänään helatorstaina roadtripimme kohteena oli Monument Valley. Lähdimme majapaikastamme Kayentasta (AZ) aamulla aikaisin Utahiin päin. Maisemat olivat todellakin ensinnäkin vaihtelevat ja toiseksi sellaiset, että niitä on vaikea kuvailla sanoin.

Monument Valleyn olemattoman :) Visitor Centerin ympärillä teimme 17 mailin mittaisen kiertoajelun omalla autolla. Onhan se ihme miten tämä pallo on muotoutunut, toisessa kohtaa on tasankoa silmän kantamattomiin ja kohta taas mielettömiä kivilohkareita tai jotakin muuta aivan ihmeellistä.

Jatkoimme matkaa Mexican Hatiin (kuva alla) ja vielä edelleen Bluffiin Utahin puolelle. Ajomatkaa kertyi tälle päivälle kaikkiaan noin 160 mailia.


Autossa pelataan jos jonkinlaista peliä - toisinaan pitää tunnistaa hyräilemällä esitetty biisi ja osata luetella amerikkalaiset osavaltiot, pojat ovat arvanneet vastaantulevien autojen väriä ja laskeneet rekkojen määrää. Yhtenä päivänä piti esittää eri eläimien ääniä ja tutuiksi tulivat sekä juottovasikka että saksanpaimenkoira satakielestä puhumattakaan.
Onpa meillä ollut hauskaa. Hehe.
Miksi otsikko on "Inkkareita ja länkkäreitä", johtuu siitä, että olemme parhaillaan Navajo-intiaanien mailla ja tosiasiassa melkein kaikki turisteja lukuunottamatta ovat intiaaneja. Aluella ei myydä alkoholia eikä sitä ole mahdollista ostaa ravintolastakaan, niinpä ylenmääräiset ralattelut ovat jääneet nyt vähän vähemmälle. Hyvä niin. Länkkäreiden mainitseminen on sen vuoksi paikallaan, että täällä on filmattu paljon westernejä. Varmaan Johnny Wayne on ratsastanut näissä maisemissa useaan otteeseen.
Perjantaiaamuna lähdemme etenemään idemmäksi ja seuraava osavaltio on Colorado.
Iloisiin kuulemiin!

torstai 21. toukokuuta 2009

Sedonasta Monument Valleyyn

Keskiviikkona nautimme Days Innin herkullisen mannermaisen aamiaisen (kahvia, mehua, viinereitä, bageleita ja onneksi myös omenoista ja banaaneja). Heti sen jälkeen siirryimme Sedonan keskustan (uptown - ei downtown) liepeillä olevalle Vortex-alueelle. Vortex tarkoittaa Sedonassa energisoivia magneettikenttiä. Alueella on tarjolla paljon erilaisia luonnonparantamiseen liittyviä hoitoja. Meihin ei tämä spiritismi saanut otetta. Toistaiseksi.

Mutta maisemathan olivat oikeasti mykistäviä. Valokuviin ei saa taltioitua sitä tunnelmaa eikä omaa näkemäänsä voi pukea sanoiksi. Awesome sanoisi amerikkalainen.


Kävin ostamassa Mikalle lupaamani HD-t-paidan, jonka selkäpuolesta ohessa kuva.

Tänään oli Johannan vuoro ajaa. Alkuparahtelujen ja koko matkustamon antamien neuvojen jälkeen olimme onnellisesti ja TOSI turvallisesti tien päällä. Johanna ajaa nopeusrajoitusten mukaan toisin kuin eräät.

Tämän päivän etappina oli jo moneen kertaan mainittu Monument Valley koillisessa Arizonassa. Paikka on tuttu niille, jotka ovat seuranneet Amazing Racea. Tämä on vähän samanlainen paikka kuin Sedona, mutta mielestäni laajemmalla alueella. Tutustumme kohteeseen paremmin helatorstaina.

Matkalla oli jälleen kerran niin uskomattomia maisemia, että oksat pois. Toisaalta maisema vaihtuu yllättävän nopeasti täydellisestä erämaasta viheriöiväksi alangoksi ja päinvastoin.

Tämänpäiväinen lounas nautittiin Gray Mountain -nimisessä Navajo-intiaanikylässä, jossa oli tien toisella puolella ruokakauppahuoltoasemayhdistelmä ja toisella puolella ravintolamatkamuistomyymälä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli amerikkalaiseen tyyliin riittämiin. Sellaisia pieniä snackseja ei kai edes tunneta täällä.

Majoitumme Kayentassa, joka noudattelee samaa linjaa Gray Mountainin kanssa. Tämä Holiday Inn-hotelli plus joku toinen majapaikka, Mäkkäri, pieni ostoskeskus ja siinäpä se. Mutta eihän me ole tultu tänne shoppailemaan.

Palataan linjoille helatorstaina Ameriikan aikaa.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Hoover Dam Nevada/Arizona ja Sedona, Arizona


Vegasin vilkkuvaloista lähdimme kohti Arizonan osavaltiota, mutta pysähdyimme rajapyykillä eli Hooverin padolla (Hoover Dam) ihastelemaan insinööritaidon luomuksia. Sanoinkuvaamattoman ihasteltavaa nähtävää. Valtavia rakennelmia äärimmäisissä maisemissa. Tälläkin hetkellä siellä pykätään jotakin siltaa, joka ylittää patokuilun - siis se on korkealla. Tulipahan mieleen, ettei tullut tsekattua mistään kuka vastaa sillanrakennustekniikasta - ettei vain olisi joku suomalainen osaaja.
Itseasiassa Hoover Dam sijaitsee Nevadan ja Arizonan rajalla, joten saatoimme siirtyä vaivattomasti uuteen osavaltioon. Samalla vaihtui myös kuski eli Antti pääsi "ponin" ohjaksiin apukuskinaan Helena (jota Antti vielä katuu!).
Matkalla kohti seuraavaa etappia eli Sedonaa, pysähdyimme Kingmanissa lounalle. Paikaksi valikoitui Lotta Lou's Cafe eikä se ollenkaan huono vaihtoehto ollutkaan. Periamerikkalainen kahvilan ja hampurilaisravintolan sekoitus, jossa oli sellaiset elokuvista tutut keinonahkapenkit looseissa ja kahvilan emäntä (joko Lotta tai Lou) oli taas ystävällisyydessään parasta A-luokkaa. Hänhän puhutteli kaikki kaksijalkaiset ohikulkijat potkukelkasta lähtien...
Meille oli kehuttu Sedonaa todella paljon. Flagstaffin jälkeen tie muuttui hyvin kuvaukselliseksi, joten saatoimme odottaa lupausten mukaisia näkymiä. Korkeimmillaan käytiin jotakuinkin kahdessa kilometrissä --- ja tie mutkitteli serpentiinimäisesti alaspäin kohti määränpäätä. Oi ja voi ja wau -huutoja kuului kaikilta istumilta. Välillä kyllä kuului myös, että "pölijä, kato nyt vähä mihin nää ajat!".
Saavuimme todella uskomattoman kauniiseen Sedonaan noin klo 17 paikallista aikaa ja majoittauduimme Days Inn -hotelliin, jossa oli taas kerran mielettömän hyvä palvelu.
Koska tänään oli Johannan synttärit menimme vastaanoton Lindan suosittelemaan Relics-ravintolaan parin korttelin päähän. Ja taas tuli herkkuja pöytään - ja Johannalle synttärin kunniaksi drinkkejä kynttilällä ja ilman.
Huomenna on aikainen herätys. Tsekkaamme aamutuimaan paikalliset nähtävyydet, mahdollisesti shoppailemme (mm. paikallisessa HD-kaupasssa HUOM! Mika) ja sitten kohti Monument Valleyta.

Iloisiin lukemisiin puolin ja toisin.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Las Vegas, Nevada



Ilta kasinokeskittymässä kului nopsaan ilmaan ihmeellisempiä ohjelmia. Nautimme drinksut Bellagio-kasinon "pikkusormipystyssä" baarissa, jonka jälkeen päätimme mennä buffet-illalliselle samassa paikassa. Näin jälkeenpäin ajatellen buffet on varsin järjetön keksintö. Syömistä ei yksinkertaisesti osaa lopettaa oikeassa kohdassa, siis silloin, kun vielä tuntuu hyvälle.

Niinpähän sitten raahasimme mahamme kotikasinolle, pelasimme muutamalla dollarilla ja Markku kävi vuoristoradassa, joka kulkee talon kattojen yläpuolella. Ei kuulemma huutanut yhtään.

Ilman lämpötila täällä Nevadassa on +40C ja jopa enemmän. Hiki nousi pintaan pienelläkin tepastelulla. Kaikissa sisätiloissa sen sijaan on niin voimakas ilmastointi, että lapaset olisivat tarpeen, jos pidemmän aikaa seisoskelee paikallaan.

Markku jaAntti aikovat mennä buffet-aamiaiselle! Minä en eikä Johannakaan. Kohta sen jälkeen Nissan Roguen keula kääntyy kohti Hoover Damia. Seuraava majapaikka on varattu Sedona-nimisestä paikasta. Suosittelen googlaamista. Kuvien ja kehujen perusteella sarjassamme "uskomattoman kauniita paikkoja".




Tänään 19.5. on Johannan syntymäpäivä. Hän täyttää kuudeksantoista. Onnea.

Maanjäristys


Eilen sunnuntaina saavuimme Pasadenaan Letician luokse. Hän oli varannut meille asuintalonsa eka kerroksessa olevan sviitin (kaksi makuuhuonetta kylpyhuoneilla, olohuone ja keittiönurkkaus) - upeeta. Tervetulomuodollisuuksien jälkeen jalkauduimme Old Pasadenaan. Onhan se täällä superystävällistä tuo palvelu. Yhdessä kaupassa myyjätär kuuli poikien pälättävän suureen ääneen ja niin vain uteliaisuus iski ja hänen piti tulla perässä varmistamaan, että ovatko he kenties portugalilaisia :)

Lounas syötiin italialaisessa ravintolassa.

Illalla Letician luokse tuli vanhat tuttumme Tracey, joka nimestään huolimatta on mies ja Chris, joka on nainen. Illalliseksi (lounaan ja illallisen välillä ehti kulua jopa kaksi tuntia) oli tarjolla herkkua, jos jonkinlaista. Pojat kertoivat kuolemattomia juttujaan, jotka me Johannan kanssa olemme NYT JO kuulleet sata kertaa.

Yhtäkkiä joku sanoi, että "tuliko tuo ääni jääpalakoneesta?" Ei, se ei tullut jääpalakoneesta, koska myös kattolamppu heilui ja takapuolen alla tuntui värähtelyä. Maanjäristys! Se ei ole ollenkaan tavatonta Los Angelesissa.

Aamulla tsekattiin uutisista, että järistys oli ollut 4,7 Richterin asteikolla ja keskus oli Long Beachillä, jossa talot ovat kärsineet hieman. Me pääsimme pelkällä säikähdyksellä.

Tänään maanantaiaamuna alkoi varsinainen roadtrip ja suuntana oli Las Vegas. Markku sompaili vanhana tekijänä meidät pois LA:sta ja jossakin tuolla erämaassa Helena istui kuljettajan paikalle eka kertaa Ameriikan mailla.

Tie LA:sta Vegasiin on suora, tylsä ja pääosin kaksikaistainen, mutta ympäröivät erämaamaisemat huikaisevia.

Päädyimme onnellisesti ilman yhtään sakkokierrosta majapaikkaamme eli New York New York -kasinon hotelliin.

Nyt lähdetään peippailemaan Stripille. Tavoitteena löytää joku ruokapaikka ja mahdollisesti myös pelaamme uhkapelejä (=yksikätistä).


Tämä tällä erää ja loput seuraavassa lähetyksessä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Auringonpaistetta ilman ohutta yläpilveä


Lauantaipäivä alkoi Markun toivomuksesta taas quesadilloilla - salsa oli tällä erää astetta tulisempaa WAU ja mustalla kahvilla.

Ettei koko reissu menisi ruokapöydän ääressä istumiseksi, niinpä lähdimme koko joukko läheiseen puistoon reilulle tunnin lenkille. Rebeccan koira Sparkey oli myös liikunnan puutteessa, joten siellä oli tilaa hölkätä kieli pitkällä pitkin ja poikin. Lämpötila alkoi hilautua jo ennen puolta päivää kohti +30C astetta, joten olipa kelpo käyskennellä ja ihailla maisemia.

Kävelylenkin jälkeen vilvoittelimme talon uima-altaalla, josta oheinen kuva. Rebeccan mukaan olemme kuulemma niiiiiiiiin valkoisia. Jääköön arviointi lukijan tehtäväksi.

Barbequepöytä notkui meksikolaisista herkuista ja margaritat valmistuivat tuota pikaa (jano)juomaksi. Lentikentältä meidät hakenut Rebecca sveitsiläisine ystävineen (hän sai meiltä lisänimen paikallinen hippiäinen) liittyi myös barbequelle.

Elohopea nousi iltapäivän aikana jotakuinkin +36C -lukemiin eli hyvin tarkenee.

Seuraavaksi siirrymme vuorokaudeksi Pasadenaan ja maanantaiaamuna alkaa varsinainen roadtriposuus eli lähdemme pyrkimään kohti Las Vegasia.

Kommentteja odotellaan.

lauantai 16. toukokuuta 2009

Perillä Kaliforniassa




Saavuimme eilen 14.5. Los Angelesin kentälle, jossa meitä oli vastassa Rebeccan assistentti Rebecca, nuori nätti tummaihoinen tyttö. Rebecca itse ei päässyt paikalle, koska oli Hollywoodissa mainoskuvauksissa Cindy Crawfordin kanssa. Rebecca oli raapustanut pahvilapulle Helenan nimen ja suomalaisen taikasanan perkele.

Seuraava rasti oli autonvuokraaminen. Täällähän palvelukulttuuri on huipussaan, joten Nissan Rogue järjestyi meille aikayksikön. Kylläpäs meillä on nyt hieno auto, valkoinen tilava menopeli.


Olimme matkustaneet kaikkiaan 24 tuntia, joten hetken seurustelun jälkeen joukkiomme siirtyi traileriin nukkumaan jo klo 21.30. Hetken seurusteluun kuului kyllä naurunremakkaa lähinaapurustollekin.

Suomen ja Kalifornian välinen aikaero on 10 tuntia, joten roppa kyllä osaa vaatia omansa. Aamuyöstä klo 4 paikkeilla majapaikassamme vietettiin yhteinen valveillolotunti, jonka jälkeen onneksi vielä nukahdimme pariksi tunniksi.

Rebecca loihti aamiaiseksi tulisia quesadilloja. HUH, kylläpäs röörit avautuivat.

Puoliltapäivin säädimme navigaattorin kohdeosoitteeksi Santa Monican. Siis lähdimme tien päälle omin avuinemme. Markku oli itseoikeutetusti kuskina ja Johanna co-pilotina. Takapenkki huolehti muusta huomauttelemisesta :)

Kävimme kastelemassa varpaamme Tyynessä Valtameressä Santa Monica Pierin lähellä. Sieltä ajaa karautettiin Venice Beachille ja päivän päätteksi Hermosa Beachille.

Matkanteko sujui kuskin puolesta hyvin, mutta muulla matkustamohenkilökunnalla tahtoi mennä neuvomisen, parahtelun ja varjojarruttelun puolelle. Juuri nyt kirjoitushetkellä Johanna antoi Markulle täydet pisteet ajamisesta. Kaistoja on välillä 4-8 yhteen suuntaan ja navigaattorin virolaisvaikutteinen naisääni kehottaa käyttämään tien oikeanpuoleisinta kaistaa, mutta pysyttelemään sen sijaan koko ajan vasemmalla :))

Sää täällä Kaliforniassa on kesäinen. Lämpötila oli tänään aamulla +17C, mutta päivän mittaan kutakuinkin +28C.

Tästä on hyvä jatkaa. Huomenna lauantaiaamuna ajattelimme käydä läheisessä Ontario Mills -ostoksissa. Illalla on vuorossa Rebeccan järjestämä barbeque, johon on tulossa joukko ystäviä tavanomaiseen tapaan.

Kirjoittelemisiin!

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Matkakuumettako?


Huomenaamulla se sitten alkaa. Kapsäkit alkavat olla sulkemista vailla, tykötarpeet on käyty muistilistan avulla lävitse ja todennäköisesti lähes kaikki tarpeellinen ja jotakin hieman tarpeetontakin on pakattu mukaan. Mm. UNO-pelikortit.

Illan päälle käymme vielä juoksulenkillä löysäämässä enimpiä matkakuumeen oireita. Pitkästä aikaa tuntuu todellakin siltä, että ilmassa on muutakin kuin suuren urheilujuhlan tuntua. Illan kruunaa tietenkin sauna, josta tuskin pääsemme neljään viikkoon nauttimaan.

Ellei sitten saunana voida pitää sikäläistä lämpötilaa. Antti on tiitteränä poikana tarkkaillut mm. Las Vegasin säätilaa ja eilen siellä taisi olla +30C. Ihan kelpo keli.


Ei kai tässä tällä erää kummempia. Blogi päivittynee seuraavan kerran San Gabrielin laaksossa Los Angelesissa - ehkä perjantaina.


lauantai 9. toukokuuta 2009

Aamukampa on jo harva

Tänään äitienpäivänaattona 9.5. olematon aamukampa on harventunut jo viisipiikkiseksi! Vähän kai on perhosia vatsanpohjassa, mutta niin pitää ollakin.Torstaiaamuna 14.5. klo 7.50 lähtee lento Lontooseen ja sieltä eteenpäin parin kolmen tunnin vaihdon jälkeen. Eli viikon päästä näihin aikoihin ollaan jo oltu perillä hyvä tovi. Mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Sukulais-, ystävä- ja tuttavapiirille on lähetetty tänään sähköpostiviesti muistukseksi tästä blogista. Toivottavasti kuulumisemme kiinnostavat ja myös viihdyttävät.

Valmisteluista sen verran, että navigaattoriin on asennettu Rebecan osoite kotiosoitteeksi. Sehän on perustavaa laatua oleva toimenpide.Muuten täällä meidän päässä (Ferry Island) etukäteisvalmistelut ovat miinusalkutekijöissä verrattuna Sunny Beachin (Aurinkolahti) pariskuntaan. Äskeisen tekstarin mukaan Antti pakkaa parhaillaan sammutuspeitettä Kalifornian metsäpalojen takia mukaansa!
Tarkoitus olisi selvitä kahdella matkalaukulla per huonekunta plus sen päälle reppua ja muuta nyssäkkää. Toisaalta katselen kauhulla kaiken maailman johtojen ja piuhojen ja latureiden määrää, mikä pitää ottaa mukaan. On kamera ja videokamera latureineen, miniläppäri piuhoineen ja navigaattori kaikkine osineen. Eikä tietenkään mitkäät johdot ole yhteensopivia keskenään - eipä tietenkään.
Mitään juhlavermeitä ei oteta mukaan eli turha haaveilla illallisesta Michelin-tähditetyssä ravintolassa, ellei sinne sitten pääse tennareissa :)


Käyn tänään tuliaisostoksilla. Rebecalle viedään Fiskarsin keittiösakset - pyörittäähän hän catering-yritystä (kiitos vielä kerran JohannalleR Fiskars-vinkistä!). Leticia saa Hackmanin Carelia-sarjan leivoslapion, koska hänellä on jo muita sarjan kaluja. Lisäksi mukaamme lähtee suomalaista rytmi!musiikkia (Children of Bodom?) ja jotakin muuta pientä.


Meiltä on tietenkin kyselty tuntemuksiamme sikainfluenssan suhteen ja nyt akuuttina asiana nousi otsikoihin Santa Barbaran tulipalot. Sikaflu ei pelota - ei voi pelottaa. Ostetaan käsihuuhdetta. Tulipalot eivät ainakaan tällä hetkellä ole aivan olinpaikkojemme lähimaastossa eikä meillä ole tarkoitus edes lähteä siihen suuntaan.

Kyllä me pärjäämme. Kysyvä ei tieltä eksy. Lohduttavaa on myös se, että jos eksymme, niin tarpeeeeeeeeeeksi kauan ajettuamme tulemme joskus jollekin rannalle - onko se Tulimaassa, Alaskassa, Key Westissä vai missä lie, mutta merta edemmäs emme pääse.


"I'd be safe and warm if I was in L.A." (California Dreamin' by The Mamas and the papas")


Helena (oheisessa kuvassa ei ole kirjoittaja, vaan Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger - iso Arska)

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Muutoksia reittisuunnitelmaan


Pääsiäisen aikana valaistuimme haarukassa olleen reitin pituudesta. 4200 kilometriä on yhtä kuin 6800 mailia - ja se on paljon se. Kaikkea ei voi yhdellä kertaa nähdä ja kokea eikä varsinkaan reilussa kolmessa viikossa, joka meillä on käytettävissä. Siispä päädyimme karsimaan maileja, tosin on niitä vieläkin ihan "nokko" istuttavaksi.

Kaliforniaan kuitenkin lennetään ja Bostonista lennetään takaisin. Välimatka tehdään mutkitellen tai suorempaan. LA:n jälkeen kuvioissa on edelleen pelihelvetti Las Vegas, joka kärsii sekin maailmantalouden taantumasta - onneksemme! Kasinoilta saa jopa sviittejä muutamalla kympillä (USD). Ajateltiin varata koko kerros!

Las Vegasin jälkeen suuntana on Hoover Dam (Hooverin pato) ja legendaarinen Route 66 Flagstaffiin Arizonaan. Monument Valley säilyi listalla ja sieltä on jo majapaikka varattu, koska se on kuulemma erittäin suosittu lomakohde. Enpä yhtään ihmettele.

Pohjoinen ulottuvuus jäi nyt sitten kokonaan pois laskuista, joten suuntana on Colorado ja sen jälkeen preeria. Colorado Springs on paikka, jossa paikallisen sunnuntai-Hesarin mukana jaettiin taannoin raamattu joka kotiin :)

Preeria ylitetään Kansasissa joko ylä- tai alakautta. Näkee sitten. Molemmissa vaihtoehdoissa löytyy - yllätys yllätys - maisemallisia reittejä. Ei se preeria niin puuduttavaa olekaan.

Missourista ja St Louisista matka jatkunee alkuperäistä reittiä. Washingtonissa zoomaillaan, josko näkisimme vaikka vilauksen kuuluisasta Bo-koirasta! Ja mikä ettei Mr.Presidentistäkin, ellei hän satu olemaan juuri jossakin muualla. Outoa on, jos on muualla silloin.


Kaikkien matkaajien matkustuslupahakemukset on hyväksytty, joten voimme matkustaa Yhdysvaltoihin Visa Waiver-ohjelman alaisuudessa. Se ei kuitenkaan takaa pääsyä maahan, vaan tulli- ja rajaturvallisuusviranomainen tekee lopullisen päätöksen. Pyrimme käyttäytymään kunnolla päästäksemme maahan :)

Karttakirja ja navigaattori on hankittu. Ennestään meillä oli jo karttaa ja opaskirjaa ihan riittämiin. Molemmat matkaajapariskunnat ovat hankkineet miniläppärin, jolla voimme lähettää emailia etupenkiltä takapenkille ja päinvastoin. Ja etenkin voimme päivittää blogeja liki online. On siis olemassa toinenkin blogi, jota suosittelemme (http://www.laskikasa.vuodatus.net/).

Antti aikoi rakentaa myös jugurttipurkkipuhelimet käyttöömme.


Eilen eli perjantaina 17.4. soitimme Rebecalle LA:iin. Siellä se "perkele" odottaa meitä kuin hepo kesää. Uusille lukijoille tiedoksi, että "perkele" tulee siitä, että em. kirosana on ainoa suomen kielen sana, jonka Rebeca hallitsee ja käyttää sitä todella runsaasti - myös asiaankuulumattomissa paikoissa!


Kohta pitää hankkia aamukampa.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Ameriikan raitille

Menomono vipattaa jälleen!

Lähdemme kuukauden kuluttua eli tarkalleen ottaen 14.5. Lontoon kautta Los Angelesiin ja palaamme koti-Suomeen keskiviikkona 10.6.

Emme kuitenkaan asettaudu viikkokausiksi Enkelten kaupunkiin, vaan huristelemme vuokra-autolla vähintään 4000 km - todennäköisesti 1-2000 km enemmän - Amerikan itärannikolle Bostoniin, josta paluulento lähtee.



Matkaseurueemme koostuu Markusta ja Helenasta sekä Johannasta ja Antista.

Vuokraamamme auto on Midsize 4x4 -auto, A/C, esimerkkiautona Ford Escape. Matkatoimisto eli eBookers on hoitanut vakuutusasiat kuntoon ja navigaattori hankitaan Suomesta ennen lähtöä. Kaikki neljä matkustajaa toimivat myös kuskeina.

Matkareitti kulkee suurin piirtein tähän tapaan: Los Angeles - Las Vegas - Monument Valley - Salt Lake City - Yellowstone - Mount Rushmore - St Louis - Washington - Philadelphia - Boston. Mitään muuta ei ole ennakkoon varattu kuin edestakaiset lennot, auto ja Bostonin majoitus. Tokihan meillä on LA:ssakin majoitus järjestettynä, millä asumme ystävämme Rebecan luona Rowland Heightsissä ja pistäydymme myös Letician luona Pasadenassa.
Muutoin esimerkiksi yöpyminen järjestellään tilanteen mukaan. Joka päivä ei aiota olla tien päällä, mutta silloin kun ollaan, niin päivämatka vaihtelee 250 kilometristä 500 kilometriin.

Blogi päivittyy hyvin suurella todennäköisyydellä tiuhaan tahtiin ja huikaisevia kuviakin yritetään ujuttaa joukkoon samaan tahtiin.

"Täss on lokari nyt lännen risukosta, olen kiertäny vaikka missä, olen käynynnä Piutissa Luisissa, Ratulaatissa Miiamissa"

Lähdön tunnelmia ja muuta merkillepantavaa tuonnempana.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Sestriere, Italia


Hiihtolomamatkamme tana vuonna (2009) suuntasi Italiaan, Sestriereen Torinon lahelle. Onhan tama vahan niinkuin lomaltapaluuloma, koska ehdimme olla toissa vain pari viikkoa ja taas pakattiin kasseja.

Emme ole talla matkalla yksin, vaan jo perinteinen viisikko (Team Laskikasa) on koossa taas. Mukana on Jukka-poika, joka on saanut uuden lempinimen "Topi" (siihen liittyy kylla etuliitekin, mutta se ei ole painokelpoinen), Johanna & Antti Aurinkolahdesta ja me Markun kanssa.

Torinon olympialaisten (2006) hiihtolajit jarjestettiin taalla Sestrieressa ja se kylla nakyykin kunnostettuina paikkoina seka tietenkin erilaisina urheiluareenoina.

Itse kyla on pieni alppikyla, jossa kaikki palvelut ovat lahella.


Tulimme tanne lauantaina 31.1. ja rinteeseen paastiin sunnuntaiaamuna.

Olemme hiihtaneet koko viikon keskiviikkoa ja torstaita lukuunottamatta oppaamme Saki Rosenqvistin kanssa. Ke ja to olivat hanen vapaapaiviaan.

Onneksi meilla on ollut niin hyva opas, silla hanen paikallistuntemuksensa on ollut enemman kuin tarpeen sumussa taapertaessa.

Sunnuntaista tiistaihin oli todella sakea keli; nakyvaisyys vain muutamia metreja. Tiistaina kavimme Ranskan puolella Montgénevressa ja olipahan vaativa poistulo. Ylhaalla oli niin sumuista, etta meidan piti pitaa korkeintaan 3-5 metrin vali edella menevaan. Onneksi meilla kaikilla on varikkaat, tummat vaatteet, jotka erottuvat jotenkin ymparoivasta valkoisesta massasta.

Siella oli tasan epatodellinen olo. Olet keskella valkoista, josta ei erota yhtaan mitaan. Ei tehnyt mieli lahtea irrottelemaan yksikseen!


Keskiviikkona ja torstaina olimme ominemme Sansicariossa. Siella on hyvat, leveat rinteet. Keskiviikkona oli taman viikon ainoa aurinkoinen paiva, jolloin saattoi saada kasityksen maisemista. Torstaikin oli suht hyva paiva, vahan pilvinen, mutta kokonaisuutena ookoo.


Torstai-iltana alkoi lumisade, jota on kestanyt koko yon. Rinteet on kylla kunnostettu, mutta siella on niin paljon pehmoista hottoa, etta mina katsoin parhaaksi luovuttaa ja tulla parin laskun jalkeen Borgatan kylasta pois. Muu tiimi jai sinne ainakin lounasaikaan asti.

Tanaan perjantaina on siis viimeinen hiihtopaiva ja huomenna alkaa kotimatka jo klo 5.25 paikallista aikaa. Olemme Helsingissa iltapaivalla.


Tunnetusti Italiassa on hyvaa ruokaa, niin taallakin. Pastaa, pizzaa, risottoa, lihaakin. Ja hyvia piemontelaisia viineja. Itseasiassa olimme tiistai-iltana viininmaistajaisissa, jossa maistatettiin juuri Piemonten alueen viineja.


Pyysin hotellin vastaanottoa tiedustelemaan josko saisin hieronnan taksi iltapaivaksi. Alkuviikolla jokainen valitteli kipeita reisia ja pohkeita, vaikka olemme tunnollisesti venytelleet joka paiva. Nyt jo tuntuu, etta lihakset antautuvat, mutta hyva hieronta olisi napakymppi viikon paatteeksi.


Ci vediamo! (=tavataan taas!)

Helena & muu tiimi

lauantai 17. tammikuuta 2009

Kotimatka on paras matka

Lähdimme kotimatkalle Balilta perjantaina 16.1. klo 12.45 paikallista aikaa.
Ensin lensimme Hong Kongiin (4h45min), jossa oli koneenvaihto ja ennen sitä tietenkin muutaman tunnin odottelu kentällä.

Sitten alkoi kaikkiaan 13h45min lento Pariisiin. Onneksi lento lähti klo 23.00 paikallista aikaa eli uni tuli silmään heti kohta ruokailun jälkeen ja nukuimmekin ruhtinaallisesti reilusti yli puolet lentoajasta.

Noin klo 4.15 lauantaiaamuna Suomen aikaa lentokone lensi Pietarin ohitse kohti Suomenlahtea - siis olimme niin lähellä kotia, mutta vielä piti käydä mutka Ranskassa ennen kuin pääsimme kotiin.

Pariisissa odottelimme taas 5 tuntia ennen kuin viimeinen rutistus sai alkaa.


Pariisissa vaihdoimme shortseista farkkuihin, mutta Helena sinnitteli varvassandaaleilla kotiin saakka. Muut kengät oli pakattu ruumaan :)


Pete oli meitä vastassa, joten olimme kotona Lauttasaaressa lauantaina 17.1. noin klo 16.30. Olimme matkanneet kaikkiaan yli 31 tuntia.

Sauna päälle, pari koneellista pyykkiä, sähköpostien tutkimista ja kotiinpaluupuhelut - siinäpä se.

Ayodya Resort, Bali


Vietimme lomamme kaksi viimeistä yötä Balilla Ayodya Resort -nimisessä lomakohteessa.
Kuivalla kaudella (maalis-lokakuussa) paikka on taatusti ihanteellinen. Todella suuri alue ja viimeisen päälle ylläpidetty. Henkilökunta on äärimmäisen ystävällistä, kukaan henkilökunnasta ei tule sinua vastaan tervehtimättä ja hymyilemättä - ja sitä henkilökuntaa on paljon.
Tunnelma oli rauhallinen. Jotenkin tuntui, ettei sinne edes kuulu kiire tai meteli.
Tulomatkan hökkelikylä muuttui lomakohdealueen portilla aivan toiseksi eli tulimme vartioidulle alueelle, jonne tulevat autot tsekattiin poliisin toimesta.

Venäläiset ovat löytäneet tiensä sinne niinkuin muuallekin!

Sadekausi on nimensä veroinen. Vettä tulee aika ajoin rankasti, niinkuin saavista kaatamalla. Lämpötilaan sade ei vaikuta. Ilma on koko ajan tasaisen nihkeä. Huoneissa on tottakai ilmastointi, mutta se ei kuivata mitään. Herkempi ihminen olisi saanut jo jonkinlaisen allergiakohtauksen huoneessamme, joka mielestämme hajunsa puolesta muistutti pottukellaria! Hikiset vaatteet olivat hikisiä vielä seuraavanakin aamuna - ja tulivat sitten kosteina Suomeen asti.

Ayodya Resort on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka niinkuin muutkin siinä rannalla sijainneet lomakeitaat, mutta pitää valita toinen vuodenaika ja varautua jo etukäteen siihen, että meidän laukkuja ei tarvitse kantaa!

Farewell Australia

Oli aika siirtyä maanosasta toiseen - Australiasta Aasiaan eli matkamme viimeiseen kohteeseen Balille.
Noilla seuduin on tähän aikaan vuodesta sadekausi ja se kyllä tuntuikin iholla ja vaatteissa ja kaikessa. Kosteannihkeää.
Sadekausi ei anna oikeaa kuvaa seudun lumoavuudesta eikä Balin lumoavuutta lisännyt millään tapaa indonesialaiset maahantulomuodollisuudet sekä senjälkeinen hässäkkä laukunkantaja-armeijoineen ja heidän tippivaatimuksineen.

Indonesiaan vaaditaan turistiviisumi, jonka saa kätevästi passintarkastuksen yhteydessä (10 USD - toivotaan maksettavan juuri US-dollareina). Ensin oli siis sellainen tiski, jossa rahastettiin viisumimaksu ja annettiin vastineeksi kaksi paperilappua.
Seuraavaksi siirryttiin passintarkastukseen, jossa hymyilevä poika leimasi puolenkymmentä leimaa sinne ja tänne, varmaan osan pöytäänkin ja lopuksi liimasi passiin tarran.
Sillä välin matkatavaramme olivat tietenkin ehtineet tulla ja nostaa pois hihnalta ja kun pääsimme viimein niden luokse, niin jostakin pelmahti joukko miehiä, jotka kyselivät hanakasti, että mitkä ovat meidän laukkuja.
Miehet olivat pukeutuneet tasan samanvärisiin paitoihin kuin se passintarkastuslegioona, joten mistäs osaat päätellä, että ovatko nämäkin vielä jotakin viranomaisia vai eivät. Kauhea molotus vaan käy.
Ja kun olit päässyt sanomasta, että kyllä nämä ovat meidän laukkuja, niin jo niitä ollaan raahaamassa kohti uutta ratsausta. Kaikki muut pakaasit pääsivät seuraavasta ukosta ohitse paitsi minun (Helena) olkalaukku ja käsilaukku, jotka eivät olleet olleet "kannettavissa". Piti ikäänkuin muodon vuoksi mulkaista laukun sisältöön ja antaa sitten lupa mennä eteenpäin.

Tämän jälkeen meitä oltiin jo viemässä kohti rahanvaihtokoppia, jolloin meissäkin alkoi herätä joku epäusko. Sanoimme, että emme tarvitse paikallisia ränkylöitä, koska meillä on täysi ylöspito (joka ei pitänyt paikkaansa!). Mutta ukkokuoro sanoi, että pitää vaihtaa, koska heille pitää maksaa siitä laukkujen kantamisesta tippiä. Perkele, mistä kantamisesta. Eihän ne äijänketjakkeet meinanneet edes saada 25 kiloa painavaa matkalaukkua irti maasta.

Ennen kuin oltiin tehty vielä yhtään mitään, olimme maksaneet tippiä sille perskärpäsporukalle 30 euroa!

Toivoimme jo, että se loppuu siihen. Matkanjärjestäjän puolesta meillä piti olla vastaanottaja. Niin olikin, mutta hänelläkin oli autonkuljettaja. Sitten lähdettiin huristelemaan Denpasarin kansainväliseltä lentokentältä kohti Ayodya Resortia. Kadunvarsi näytti enemmän kuin epäluotettavalta. Pääasiassa hökkelikylää. Autonkuljettajamme puikkelehti valtavan moottoripyöräliikenteen seassa kahta kaistaa tuhatta ja sataa. Markku sanoikin, että kyllä tästäkin vielä pitää jotakin maksaa. Rahastu kyllä loppui, mutta tunnustan puristaneeni käsilaukun hantaakia suhteellisen tiukkaan ja vielä majapaikassakin silmät olivat kuulemma kuin pakojäniksellä.

Selamat tatang (=tervetuloa).

tiistai 13. tammikuuta 2009

Hikiset oltavat

Olemme todellakin viimeisessa kohteessame Australiassa, siis Darwinissa. Kuten sanottua tama on tropiikkia ja saatila on sen mukainen. Kuuma, ei hellelukemia, mutta korkea ilmankosteusropsentti tekee olemisesta hikista.
Tama ei ole niinkuin turkkilainen sauna, koska taalla nakee, mutta ei tama ole huonosti lammitetty tavallinen saunakaan. Onpahan vaan tammonen omanlaisensa.

Darwin on pikkukaupunki, joka karsi II maailmansodassa pahoin japsien pommituksista. Itseasiassa kai koko kaupunki pantiin silloin sileaksi. Toisen kerran Darwin pyyhittiin maailmankartalta jouluna 1974 (tai 1973), jolloin syklooni (pyorremyrsky?) Tracey havitti kaiken, mita oli havitettavissa.
Yritimme eilen katsomaan parlamenttitalon kirjastossa esilla ollutta nayttelya Traceysta, mutta huonoksi onneksemme se oli juuri purettu. Toisesta maailmansodasta kertova nayttely alkaa vasta helmikuun puolivalissa ja niin kauan emme ajatelleet ollaa taalla :)

Nama viimeiset paivat ovat vahan jaahdyttelya. Ja varsinkin, kun sattuu tallaiseen pikkukylaan, jossa ei ole paljon muuta kuin kaksi katua ristissa.
Tanaan tiistaiaamuna kaytiin uimassa hotellin uima-altaalla, sitten postitettiin viimeiset postikortit (kaikkiaan 66 kpl on lahetetty!), shoppailtiin Markulle uudet s-hortsit ja uikkarit.

Juttelimme eilen illalla matkastamme, sen kohokohdista seka vahan pettymyksistakin. Matka on ollut onnistunut niinkuin korteissamme olemme kertoneet. Kaiken kaikkiaan tama on maksanut saastamisen vaivan.

Huippuhetkia ovat ehdottomasti olleet Uluru ja koko punainen keskusta. Semmoista ei ole missaan muualla. Jostakin kumman syysta siella oli tsiljoona karpasta ja sen takia piti pukea verkkohattu aina ulos mennessaan. Maisemien kannalta Illawarra Fly oli myos unohtumaton.
Sydney on myos vailla vertaa molempien mielesta ja sielta tehty Hunter valley -retki maksoi vaivan.
Auton vuokraaminen oli oikea ratkaisu. Vasemmanpuoleinen liikenne sujui kaikesta huolimatta hyvin alkumetreista lahtien. Jotenkin aika luontaisesti sita hakeutuu niin, etta keskiviiva on kuljettajan vieressa. Mina (Helena) hain muutaman kerran vaihde"keppia" oikean kaden puolelta (siis ovesta), kun se tietenkin oli vasemman kaden puolella.

Edellisesta reissusta on aika tarkalleen kuusi vuotta ja olemme sita mielta, etta tassa ajassa Australiakin on muuttunut. En muista, onko kerrottu, etta esim. Sydneyssa asuu nykyaan yli 2,5 milj aasialaista (yli 60 % koko kaupungin vakiluvusta) eika se voi olla nakymatta ja vaikuttamatta. Johtuneeko se siita vai mista, mutta jotenkin ihmisten kayttaytymisessa nakyy hivenen ei-niin-tyypillista-aussie-epaystavallisyytta.

Ehka Australia on nyt kuitenkin vahaksi aikaa nahty ja koettu.

Have a great time guys!
an aussie bloke and his sheila

maanantai 12. tammikuuta 2009

Matkapaiva Ayers Rockista Darwiniin

Lahdimme toiveikkaina kirjautumaan ulos hotellista klo 7.30 sunnuntaiaamuna. Siella odotti kuitenkin tieto, etta lentomme Ayers Rockista Alice Springsiin oli myohassa kolme tuntia!!! Ja kun meilla oli jatkolento AS:sta Darwiniin vain 40 minuutin vaihtoajalla. Eli munilleen meni jo alkumetreilla tama patka.
Siina sitten ensin odoteltiin, etta paastiin hotellilta lentoasemalla (jonka rinnalla Kuusamon hieno uusi lentoasema on iso!). Sitten odoteltiin lentoasemalla ja kun viimein paastiin koneeseen, meita oli kaikkiaan 13 matkustajaa semmosessa normaalikokoisessa koneessa :)
Alice Springissa oltiin tietenkin menetetty jatkolento, mutta Qantas jarjesti meille uuden jatkon edelleen Darwiniin. Lento lahti klo 17.15 eli taas istuskelimme ja odotimme noin 3 tuntia ennen kuin paasimme Perthista tulleeseen koneeseen, joka toi meidat tanne Top Endiin eli Darwiniin.
Lopuksi odoteltiin viela taksia lentoasemalla! Meidan tuurilla taksijono hupeni juuri ennen meita ja ei muuta kuin odota. Siina meinas jo Torvisen poika ottaa lampoa.

Toisaalta sita lampoa oli jo kylla ulkoisestikin. Darwin on Australian trooppisella alueella ja taalla pitaisi kai olla sadekausi. Kuuma ja hikinen ilma taalla on ja siina taksia odotellessa paita kastui :)
Paasimme kuin paasimmekin vihdoin hotelliimme ja sen jalkeen oli beer o'clock (uusi ajan ilmaisu!) ja pizzatime.

Mitenkahan kuvailisi tata lampotilaa. Taalla on tietenkin asteita ties kuinka paljon ja ilman suhteellinen kosteus on varmasti 90%. Hiki tulee istuessakin ja koetapa sitten kavella maileittain, niin kylla keittaa.
Sovittiin kuitenkin, ettei valiteta. Tama on ainutkertaista ja johan noita vaatteita saa vaihdettua ja pestyakin sitten joskus.

Loman viimeinen viikko on siis pyorahtanyt kayntiin. Toisaalta mahtavaa, toisaalta haikeaakin. Mutta elama on laiffii.

Nyt mennaan taas hikoilemaan. Katsotaan milloin on taas beer o'clock ;-)!
p.s. em. kellonaika on aika usein aussien kellossa ;-)))
p.p.s. olemme testanneet farkuillamme, etta ne sopivat edelleen paalle ;-)))))