Oli aika siirtyä maanosasta toiseen - Australiasta Aasiaan eli matkamme viimeiseen kohteeseen Balille.
Noilla seuduin on tähän aikaan vuodesta sadekausi ja se kyllä tuntuikin iholla ja vaatteissa ja kaikessa. Kosteannihkeää.
Sadekausi ei anna oikeaa kuvaa seudun lumoavuudesta eikä Balin lumoavuutta lisännyt millään tapaa indonesialaiset maahantulomuodollisuudet sekä senjälkeinen hässäkkä laukunkantaja-armeijoineen ja heidän tippivaatimuksineen.
Indonesiaan vaaditaan turistiviisumi, jonka saa kätevästi passintarkastuksen yhteydessä (10 USD - toivotaan maksettavan juuri US-dollareina). Ensin oli siis sellainen tiski, jossa rahastettiin viisumimaksu ja annettiin vastineeksi kaksi paperilappua.
Seuraavaksi siirryttiin passintarkastukseen, jossa hymyilevä poika leimasi puolenkymmentä leimaa sinne ja tänne, varmaan osan pöytäänkin ja lopuksi liimasi passiin tarran.
Sillä välin matkatavaramme olivat tietenkin ehtineet tulla ja nostaa pois hihnalta ja kun pääsimme viimein niden luokse, niin jostakin pelmahti joukko miehiä, jotka kyselivät hanakasti, että mitkä ovat meidän laukkuja.
Miehet olivat pukeutuneet tasan samanvärisiin paitoihin kuin se passintarkastuslegioona, joten mistäs osaat päätellä, että ovatko nämäkin vielä jotakin viranomaisia vai eivät. Kauhea molotus vaan käy.
Ja kun olit päässyt sanomasta, että kyllä nämä ovat meidän laukkuja, niin jo niitä ollaan raahaamassa kohti uutta ratsausta. Kaikki muut pakaasit pääsivät seuraavasta ukosta ohitse paitsi minun (Helena) olkalaukku ja käsilaukku, jotka eivät olleet olleet "kannettavissa". Piti ikäänkuin muodon vuoksi mulkaista laukun sisältöön ja antaa sitten lupa mennä eteenpäin.
Tämän jälkeen meitä oltiin jo viemässä kohti rahanvaihtokoppia, jolloin meissäkin alkoi herätä joku epäusko. Sanoimme, että emme tarvitse paikallisia ränkylöitä, koska meillä on täysi ylöspito (joka ei pitänyt paikkaansa!). Mutta ukkokuoro sanoi, että pitää vaihtaa, koska heille pitää maksaa siitä laukkujen kantamisesta tippiä. Perkele, mistä kantamisesta. Eihän ne äijänketjakkeet meinanneet edes saada 25 kiloa painavaa matkalaukkua irti maasta.
Ennen kuin oltiin tehty vielä yhtään mitään, olimme maksaneet tippiä sille perskärpäsporukalle 30 euroa!
Toivoimme jo, että se loppuu siihen. Matkanjärjestäjän puolesta meillä piti olla vastaanottaja. Niin olikin, mutta hänelläkin oli autonkuljettaja. Sitten lähdettiin huristelemaan Denpasarin kansainväliseltä lentokentältä kohti Ayodya Resortia. Kadunvarsi näytti enemmän kuin epäluotettavalta. Pääasiassa hökkelikylää. Autonkuljettajamme puikkelehti valtavan moottoripyöräliikenteen seassa kahta kaistaa tuhatta ja sataa. Markku sanoikin, että kyllä tästäkin vielä pitää jotakin maksaa. Rahastu kyllä loppui, mutta tunnustan puristaneeni käsilaukun hantaakia suhteellisen tiukkaan ja vielä majapaikassakin silmät olivat kuulemma kuin pakojäniksellä.
Selamat tatang (=tervetuloa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti