Päätimme ottaa nämä välipäivät rennosti sen kummemmin hötkyilemättä. Nukumme pitkään, nautimme aamiaisen rauhassa, urheilemme ja lekottelemme altaalla. Tarkoituksena ei ole ollut myöskään istua joka päivä tuntikausia autossa, sillä ihan pikkuisillakin reissuilla näkee lumoavia maisemia, jotka toivottavasti jäävät mielen sopukoihin löytyäkseen sieltä sitten, kun Helsingissä vihmoo räntää ja ikkunasta näkee tuskin ulos.
Tiistaina lähdimme aamuaskareiden jälkeen kohti Chiantia, kuitenkin vain tehdäksemme lyhyen tutustumisen alueeseen. Periaatteessa lomatalomme sijaitsee aivan Chiantin reunamilla, mutta ei vielä varsinaisesti maailmankuululla viinialueella.
Ensitöiksemme ajoimme talollemme näkyvään Gargonzan linnaan. Hyvin kapea ja kiemurainen hiekkatie vei perille keskiaikaiseen puolustuslinnoitukseen, josta oli aivan upeat näkymät alas laaksoon.
Linnassa näytti olevan hyvätasoinen hotelli ja ravintola, mutta turisteja vain muutama.
Gargonzan jälkeen Moonikalle (gps) annettiin ohjeeksi viedä meidät mutkaista tietä näkymättömiin ... ei suinkaan, vaan Gaiole in Chiantin pikkukylään.
Nyt rupesi tienvarsilla olemaan viinitarhoja kotitarpeiksi. Samoin oli kylttejä maistelu- ja suoramyyntipaikkoihin. Poikkesimme yhteen, joka näytti idylliselle, mutta ulkonäkö petti. Ynseähkö isäntä kyllä maistatti rapojaan, mutta ei minkäänlaista myyntipuhetta tai olisi edes yhden sanan sanonut, mutta ei. Ostettiin säälistä yksi Riserva-pullo á 6 euroa eli sekin jo kertoo lähinnä kotipolttolasta.
Vielä ennen Gaiole in Chiantia käännyimme ammattimaisemman viinitilan pihaan. Sisällä nuori herra ilmoitti, että he järjestävät maistiaisia vain etukäteen varatuille ryhmille. Viitoissa tai kylteissä ei ollut kyllä mitään mainintaa moisesta järjestelystä. No, onneksi jätkälle palasi äly pätkittäin ja hän totesi, että kyllä hän voi antaa meille maistiaisia, koska hänellä sattuu olemaan muutama avattu pullo valmiina. Voi herran pieksut! Jos on viinitila, joka tuottaa satojatuhansia viinipulloja vuosittain, niin ei voi olla mahdotonta avata yhtä tai kahta pulloa, jos on ostavia asiakkaita saapusalla.
Onnekseen nuori herra ymmärsi tarjota maistiaiset, koska ostimme kolme pulloa kelpoviinejä. Veti vielä sen verran takaisin alkukohtaamisen haparointiaan, että antoi kaupantekijäiseksi pikkupullon Chianti Classico Fiascoa, siis sitä, joka on olkikorissa.
Chiantilaisten viinipullojen kaulassa komeileva musta kukko (gallo nero) kertoo viininvalmistajan kuuluvan Classicon alueen osuuskuntaan, joka jakaa mm. markkinointikustannuksia keskenään.
Lounastimme (pizza) Gaiole in Chiantissa, mutta emme edenneet sen pitemmälle. Tarkoituksena oli ajella pikkuteitä kotiin, mutta vähän ennen Montevarchin kaupunkia alkoi ukonilma ja satoi kananmunan kokoisia vesipisaroita, joten päätimme karauttaa autostradan kautta kotiin. Kiemuraisillla pikkuteillä olisi ollut tosi haasteellista kulkea, koska siinä sateessa ei nähnyt juuri eteensä. Pikkuteillä on se haaste, että ne ovat äärettömän kapeita ja seuraavan kurvin jälkeen ei tiedä, mikä siellä odottaa. Joku italialainen kaistapää keskellä tietä, kuorma-auto tai kenties edellistä mutkaa tiukempi käännös siksak-suuntaan.
Keskiviikkona värkkäilimme kotona niin, että saapuessamme ensimmäiseen kohteeseemme (Castiglion Fiorentino) olikin siesta-aika käsillä. Castiglion Fiorentina on jälleen kerran kuvankaunis kukkulakaupunki, jossa on ikiaikainen muureilla suojattu vanha kaupunki.
Kaduilla ja kujilla ei ollut ristinsielua. Lämmintä sen sijaan oli. Auton mittari näytti +37C, kun palasimme hikimärkinä takaisin. Suuta kuivasi. Jäätelö olisi ollut kova sana, mutta mistä ostat, kun joka paikka on kiinni. Onneksi autossa oli taskulämmin vesipullo.
Jäätelön ja/tai oluen kiilto silmissä siirryimme naapurikukkulalle: Marciano in Chiana. Pienenpieni kyläpahanen, jossa oli taas linnoituspytinki, mutta myös auki oleva baari, josta saimme himoitsemaamme jädäriä, Markulle oluen ja minulle tuplaespresson. Kuriositeettina kerrottakoon, että lasillinen olutta kaadettiin 0,75 cl avatusta pullosta samaan tapaan kuin viiniä. Hehheh.
Marciano oli nopeasti kävelty läpi, mutta vielä oli luvattoman pitkä aika siihen, että elämä palaa normaaliksi eli kaupat ja ravintolat avautuvat.
Päätimme jo lähtiessämme, että "virkailemme" päiväretkellä niin kauan, että syömme iltaruuan muualla kuin kotona. Odottavan aika on pitkä. Aikaisimmat ravintolat avaavat ovensa asiakkaille iltapäivätauon jälkeen klo 18.00 tai 18.30, yleensä vasta klo 19.30.
Me ajoimme Lucignanoon, joka aivan Monte San Savinon naapurissa. Emme muutenkaan käyneet kuin max 20 kilometrin päässä kotoa.
Lucignano, Valdichianan helmi, sijaitsee 400 metrin korkeudessa. Kaupunki on ellipsin muotoinen ja siellä on noin 3 500 asukasta ja yhtä paljon turisteja.
Kiertelimme ja kaartelimme, istuimme välillä sellaisessa veikkauspistetyyppisessä kuppilassa, jossa joku paikallinen persoona pyörähti esittämässä mielipiteensä. Puheentulvasta ja viittoilusta päätellen aiheena olivat tämänhetkiset murheelliset tapahtumat maailmalla. Sitten ukkeli hyppäsi ovensuuhun parkkeeraamaansa Range Roveriin ja ajoi ahdasta katua pois.
Odottamisemme palkittiin lopulta ja saimme spaghetti vongolet, todennäköisesti Lucignanon ensimmäiseksi siestan jälkeen avautuneessa ravintolassa. No, sepä ei meitä haitannut eikä varmaan ravintoloitsijaakaan, joka tosin välillä kantoi Fiatin takakontista ruokatarvikkeita ravintolaan ja välillä tarjoili.
2 kommenttia:
Hyvänen aika, toivottavasti äly-palaa-pätkittäin -viinikauppiaspoika tajusi saaneensa oppitunnin myynnin ammattilaiselta. Hyvitysputelin antaminen osoittaa oppimista!
Sietäkää siestaa - minulla ei olisi siihen kärsivällisyyttä. Nälkä tekee ihmisestä pedon! Itsestäni ainakin.
Kyllä kahden viikon oppimäärällä jo jotakin on oppinut. Lounasaikaan on yleensä niin kuuma, ettei jaksa kovin tuhtia evästä lappaa naamaan. Sitten jos iltaruokaa ei ole tiettyyn kellonaikaan mennessä valmiina tai sopivaa kuppilaa ei löydy, rupeaa vähän ahistamaan. Nälkäisenä tekee kaiken lisäksi huonoja ratkaisuja.
Lähetä kommentti