Isäntäväkemme poika Gianluca antoi meille kartan suosittelemistaan ravintoloista sekä tarkkoja ohjeita parkkipaikoista.
Heti kohta kotikujalta käännyttyämme Moonika-navigaattorimme ryhtyi kai italailaiseen istumalakkoon. Se avautui, mutta ilmoitti tuota pikaa, että akussa ei ole tarpeeksi virtaa. Laite oli asianmukaisesti kiinni tupakansytyttimen pistokkeessa ja piuhan toinen pää oli kiinni itse laitteessa. Mitä ihmettä? Eikä siinä vielä kaikki, sää muuttui sellaiseksi ukkoseksi ja vesisateeksi, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Vesipisarat olivat kananmunan kokoisia ja vettä tuli enemmän kuin saavista kaatamalla.
Onneksi Gianluca oli todellakin piirtänyt meille kartan, jonka perusteella rupesimme metsästämään parkkipaikkaa. Näimme kyllä paikoitusalueen, mutta mistä sinne pääsee sisälle!
Lopulta vinoparkissa hetken liikennettä tarkkailtuamme Markku keksi, miten pääsemme parkkeeraamaan auton.
Vesisadekin taukosi siksi aikaa, että pääsimme kohti keskustaa, mutta yltyi takaisin. Ei auttanut muu kuin mennä muiden arezzolaisten tapaan seisoskelemaan räystään alle tai porttikongiin odottelemaan sateen taukoamista.
Tässä vaiheessa päätimme, että Arezzoon tutustutaan toisella kertaa ja nyt mennään syömään. Gianlucan suosittelema Bottega di Montemercole oli auki, mutta ei ollut auki. Ihmeellistä! Herrahenkilö sisällä ravintolassa totesi, että avaamme 20 min kuluttua. No, miksihän sinne pääsi sitten sisälle?
Nyt kipin kapin autolle, nokka kohti kotikylää ja syömään. Helpommin sanottu kuin tehty. Monte San Savinon kukkulakaupungin päällä oli mitä melkoisin ukkonen, joka antoi vettä siinä määrin, ettei sekaan ollut mitään mahdollisuutta änkeytyä. Ei senkään vuoksi, että meillä ei ollut tietenkään sateenvarjoa mukana. Okei. Kurvasimme kotiin hakemaan sateenvarjoa, koska nälkä oli eikä jääkaapissa ollut liki muuta kuin valot.
Ukkonen oli vienyt asunnostamme sähköt, joten sateenvarjon hakureissu olikin illan ainoa positiivinen asia. Saatoimme hoitaa asian isännän kanssa ihmisten aikaan eikä joskus iltamyöhällä, kun olisivat jo käyneet yöpuulle.
Saimme ruokaa ja ennennäkemättömän ukkoskokemuksen.
Perjantai-iltapäivänä lähdimme kohti Firenzen lentokenttää Heli-siskoani vastaan. Edelleen ilman Moonikaa, jolle Gianluca oli luvannut etsiä uuden piuhan, mutta ei vielä perjantaiksi.
Nettikartan perusteella Peretolan lentoasemalle on aivan yksinkertaista mennä A1-autostradalta. Niinpä. Siihen asti meni suhteellisen hyvin, kun olimme P1- ja P2-parkkialueiden sisääntulon kohdalla, mutta pari kolme kaistaa väärällä puolella. Ja niin ajelimme kohti autostradaa uudelleen. Käännyimme jossakin ja päädyimme johonkin, mutta ei mitään hajua missä olimme.
Pysähdyimme kysymään neuvoa kiinalaisen näköiseltä vanhemmalta herralta, joka levitteli vain käsiään. Okei. Seuraavaksi kohteeksi valikoitui pohjoisafrikkalaisen näköinen nuori mies, joka ei osannut englantia, mutta halusi kyllä auttaa. Viittoili ensin käsillään ja kertoi italiaksi mihin meidän on mentävä. Sitten hän keksi, että hän piirtää ohjeen. Täydellistä.
Osuimme kuin osuimmekin lentokentän reunalle ja nyt pidimme tiukasti oikeimmanpuoleisesta kaistasta kiinni päästäksemme kääntymään parkkialueelle.
Siellähän se Heli jo odottelikin. Kotimatka sujui ruuhkaa lukuunottamatta erinomaisesti.
Epäonninen johto:
1 kommentti:
Gianluca oli käynyt ostamassa Moonikaan uuden piuhan (á 9,99 e) ja navigaattori toimi kuin unelma. Upeeta.
Lähetä kommentti